Ajattelen sanaa "täydellinen," se on yksi suihkuverhon elävistä kaloista, joka kasvaa valaan kokoiseksi ja nielaisee koko viikonlopun.
* * *
Lauantaina ajamme Tampereelle: vaellamme kiireettä kirja- ja levykaupossa, ahmimme kiinalaista ja meksikolaista ruokaa ja valitsemme korillisen viinejä mutristellen asiantuntevasti suutamme. Kaikki on kuin pitkä, ihana leikki: meillä ei ole ohjelmaa, ei kiireen koreografiaa: jonka mukaan tapaamme, seurustelemme ja juovumme.
Illalla lojumme parisängyllä ja katselemme Frankensteinin morsianta. Morsian sähisee sulhaselleen kuin lisko: se on herännyt hetkeksi vain kuollakseen uudelleen. "We belong to death" sanoo Frankensteinin hirviö, painaa alas pesäpallomailan näköisen vivun ja vuoren harjalla oleva laboratorio räjähtää kappaleiksi. Hullun tiedemiehen apulainen Hans on murhamies vailla omaatuntoa: "Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton," kysyn mieheltä. Mies vastaa kieltävästi. Kilistämme viinilaseja ja mies sanoo frankensteinmaisella äänellä "Friend, wife, good." Ne ovat yksityisiä vitsejä ja nonsensea: repliikkejä tutuista arjen pikku näytelmistä. Kaikilla pariskunnilla kai on niitä, omaa sisäpiiriä linnoittavia hupsutuksia ja rauhoittavia rituaaleja.
* * *
Luen loppuun Jean Rouaud'n Kunnian kentät ja olen ihastuksissani. Joudun luultavasti lukemaan sen uudelleen kaikkien eleganttien takaumien ja ennakointien vuoksi: Kunnian kentät ei sovi ahmivaan, vaan syventyvään ja maistelevaan lukemiseen ja juuri siinä en ole kovin hyvä. Vielä. Rouaud kuvaa ranskalaisen perheen kolmea sukupolvea, heidän arkensa koreografiaa: ihmiset tuntevat toisensa niin hyvin, että tietävät tarkasti myös tietämisensä rajat. He tuntevat ne alueet, jotka ovat toisessa tuntemattomia ja läpitunkemattomia, yksityisiä ja salaisia.
Erityisesti isoisä on samanaikaisesti tuntematon ja läheinen. Eräs satunnainen lausahdus luo yllättävän sillan isoisän ja lastenlasten välille:
[I]soisä ei ollutkaan kaukana, hän eli meidän leikkiemme ulottuvilla, vaikka me olimme kuvitelleet hänen oleilevan ikänsä ääripäässä, ikivanhojen muistojen romukopassa - silloin me helpottuneinta ja ehkä myös ilmaistaksemme, miten rakas hänen poissaolonsa oli, purskahdimme iloiseen ja vapautuneeseen nauruun (1992, 12)."Rakas poissaolo," miten hieno, hiukkasen paradoksaalinen ilmaus, joka viittaa isoisän tapaan olla perheen liepeillä, läheisenä, mutta kuitenkin muukalaisena.
4 kommenttia:
Tämä nyt ei kuulu mitenkään tähän asiaan, vaan niihin aikaisemmin esittämiisi kulttuuriattentaattisuunnitelmiin. Lienet huomannut, että Urjalassa haetaan sivistystoimenjohtajaa. Mitä jos aloittaisit Etelä-Pirkanmaan kulttuurivallankumouksen lounaisnurkasta?
Sillä vakanssilla on nimenomaan Urjalassa aika monesta toimialasta päättävän lautakunnan esittelijänä ja johtavana viranhaltijana, eli jotain kai pystyisi ihan käytännössäkin saamaan aikaan.
Tai mistä minä mitään tiedän, mutta kyseinen ilmoitus osui jossain silmiini ja ajattelin tiedoksi saattaa alan ihmisille.
Voi Hyvärinen, 26-vuotias keltanokka ei edes uneksi moisesta vastuusta, etenkin kun on Humanisti kaikissa sanan merkityksissä. Sivistystoimeen kuuluu kirjastoalan lisäksi koulupuoli, joka nielaisee yleensä leijonanosan sivistystoimenjohtajan ajasta.
Imarreltu olen toki. Alan ihminen.
Jees, luinpa itsekin kunnolla sen Urjalan ilmoituksen ja jopa melkein ymmärsin lukemani. Arvattavasti se on käytännössä koulutoimenjohtajan/rehtorin homma, jossa saa sitten jäljelle jäävän ajan ja vähän omankin ajan puitteissa harrastaa muuta kunnallisen sivistys- ja vapaa-aikatoiminnan koordinointia. Ei ole vaikea arvata, että kouluhallinto vie pääosan palkkatyöajasta. Arvattavasti vielä keksivät säästösyistä jossakin vaiheessa ympätä rehtorille hiukan opetusvelvollisuutta (mikä ei ole sinänsä paha asia, päinvastoin, jos vain aika antaa myöten).
Jaa niin, mutta sehän oli koulutusalan homma. Ottijatuotatotanoin...
Mutta mutta. Ovatko Blogistanin räyhänurkkauksen kovat jätkät jo sinutkin aivopesseet? Vai mitä ihmettä tarkoitti termien "vastuu" ja "humanisti" asettaminen vastakkain?
Freudilainen lipashdus, hupsista. Lähinnä tarkoitin sitä, että humanistina ja maailmanparantajan minulle ei riitä se, että homma toimii ja sen pyörittämiseen on budjetoitu riittävästi massia. Taloushallinnon kysymykset ja johtajuus tuollaisissa pesteissä kaikkein vieraimmalta vaikuttaa: olen kiinnostunut sisällöistä ja jätän mielelläni byrokratian ja määrärahat muiden murheeksi.
Ja tuntisin jatkuvaa, kalvavaa syyllisyyttä kaikesta, jonka olen kiireen vuoksi laiminlyönyt. Blogistanian räyhänurkan tulosjohtajat eivät varmaan murehtisi moista kotona:)
Lähetä kommentti