Juuri, kun olemme päättäneet olla uusimatta pesukonetta (vuodelta puukalikka ja kivi), se piiputtaa. Mietimme vaihtoehtoja:
a) miehen äiti pesee tästä lähtien kaikki pyykit = vakituista oleskelua anoppilassa. Ei.
b) Pyykit pestään vuokra-asunnon pesutuvassa = vakituista oleskelua taloyhtiön pesutuvassa = ikkunaton, jännälle haiseva kellari, jossa on harmaat seinät. Ei.
c) Pyykit pestään omassa pesukoneessa = menemme paikalliseen elektroniikkaliikkeeseen ja joudumme taas toiseen tietoisuuden tilaan ja monta päivää elämästä menee, tuota, jonnekin. Hmm.
Vakituinen suhteemme paikalliseen elektroniikkaliikkeeseen on kehittynyt asteelle
v=n* ]-42
kun v on aiottujen hankintojen laatu ja määrä, n on hankintojen todellinen määrä ja laatu (tähtitieteelliseen potenssiin korotettuna) ja -42 on se mystinen tekijä, joka vaikuttaa tilanteen syntymiseen, mutta minkä ominaislaadusta meillä ei ole mitään varmuutta.
Ostosreissun päätteeksi seisomme liikkeen ulkopuolella. Minulla on kädessäni kuumuuttaan hehkuva muovikortti ja nippu kuitteja, miehellä autostereot, joissa on enemmän toimintoja kuin paikallisessa päivätoimintakeskuksessa vuoden aikana. Lähimuistini on tyhjentynyt ja minulla oli kevyt, vieraantunut olo.
Aurinko paistaa luonnottoman kirkkaasti puiden lehtiin, erotan hypertarkasti niiden kaikki suonet. Itseasiassa kuulen, kuinka kapillaarivoima kuljettaa nestettä lehden ulkoreunalle. Koen yksityiskohtien käsittämättömän paljouden musertavana ahdistuksena. Lyyhistyin maahan ja yritän vetää pääni hupparin sisään. Kuuntelen, kuinka joku kirkuu, kunnes tajuan sen olevan minä. Mies oli vaipunut katatoniseen tilaan. Hetkellä ennen armeliasta tajunnan menetystä, näen takautuvasti kuinka liikkeen kokolattiamaton jokainen nukka on muuttunut myrkylliseksi lonkeroksi. Kun myyjä kääntyy liian nopeasti, hänen bioreaktiivinen naamionsa joutuu oikosulkuun ja jäykistyy luonnottomaan ilmeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti