Lapsettomat (Case Minttu) tuntuvat mielellään näet korostavan vanhemmuuden erite-stressi-kuppikuntaistuminen-identiteetin hajoaminen- puolia: sitä kuinka lapsi rajoittaa, kuinka lapsiperheet alkavat seurustella vain keskenään ja muodostavat lopulta sisäsiittoisen lahkon, jossa puhutaan lahkolaisten salakieltä. Ehkä tämä osaltaan kertoo, mihin yhteisöllisyyden rapautuminen johtaa: siihen, että lapsiperheiden ja elämäntapalapsettomien on vaikeaa löytää yhteistä kieltä - saati sitten puheenaihetta. Elämänpiirit eriytyvät ja ihmiset hakevat seuraa, jolla on samankaltainen elämänrytmi ja arkikokemus.
Kieltämättä vanhemmuuteen liittyy paljon asioita, jotka hyvin tehokkaasti jarruttavat omaa lapsellistumista. Esimerkiksi ajatus lyhyistä yöunista (toivotonta elämää hankaloittavasta kaamosväsystä kärsivälle) kauhistutta. Ei minua ällötä niinkään ne normaalit massat ja mömmöt, mitä vauva pukkaa milloin mitäkin reittiä pitkin...
Ihanfiksut ihmiset laskevat yhtäkkiä kellotaajuutensa ja älyosamääränsä kymmenesosaan entisestä, nojautuvat taaksepäin ja herttaisesti nauraen kertovat 'liikuttavan hassua' tarinaa siitä, kuinka oksennusta oli tyynyllä ja omassa suussa, kuinka oma kultamussu pissaili pitkin kyläpaikan lattioita, kuinka kakkaa tursusi ruokalautaselle. Kahvipöydässä leikataan kakkua ja kerrotaan penskan pierujumpasta ja kuinka ripulia valui pitkin pöytiä. EI JUMALAUTA. (M. Hapuli)
...kunhan vanhemmat tai L&T tai Nanny tai joku putsaa ne jossakin muualla, kuin ruokapöydällä. Ja varsinkaan imettämistä vastaan minulla ei ole mitään - minun puolesta vauvan saa imettää vaikka pääministerin kyselytunnilla, jos tilanne on sellainen.
Mutta voihan "lapsettomuudestaan nauttivakin" miettiä, mitä kaikkea hauskaa ja jännää voisi tehdä lapsen kanssa. Lapset ovat ennakkoluulottomia, lyhytjännitteisiä ja spontaaneja. Kaikki taiteellinen, sotkuisa ja käsityöläs olisi varmaankin hauskaa lapsenkin kanssa. Lapsena piirsimme ja maalasimme yhdessä äidin kanssa ja se onkin yksi mukavimpia lapsuusmuistoja. Iso kasa paperia ja kaikki maailman värit levitettiin keittiön pöydälle, hyvään ja puhtaaseen luonnon valoon. Ajantaju hävisi, siirrymme V[asemman aivopuoliskon]-tilasta intuitiiviseen, kokonaisvaltaiseen O[ikean aivopuoliskon]-tilaan... Piirtämisestä muistan sen, että vaikka toteutuksen alla oli hurjiakin juttuja, niin hetket olivat hiljaisen keskittyneitä.
Yhdessä lukeminen ja kirjastossa käyminen on myös tosi kivaa. Sain ensimmäisen kirjastokortin ekaluokalla, jolloin asioin kirjastoautossa. Vaaleanpunaiselle pahville painettu kirjastokortti oli läpinäkyvässä muovitaskussa ja vastasi arvoltaan suunnillen taivasten valtakunnan avaimia, paitsi että taivasten valtakunnan avaimilla ei saanut kaikkia Dana-tyttöjä kotilainaan. Joskus äiti luki romaania ääneen ja kaikki lojuivat parisängyllä. Minusta tuntuu, että silloin aina satoi.
Kaikkein parhaat lapsuusmuistot ovat jääneet rauhallisesta, vähän tylsästä, mutta keskittyneestä olemisesta. JukuPuuhaNiemiLandioita muistelen angstilla: ensin matkaa odotettiin niin, ettei uni tullut. Sitten vedettiin koko autiomatka atsoväreillä kirjavoituja karkkeja ja nahisteltiin penkkitilasta. Perillä yritettiin olla pettymättä luonnottomiin vahahahmoihin, pökkelöihin lasikuitudinosauruksiin, täpötäysiin ja virtsansekaisiin vesipuistoihin... Minua alkaa vieläkin oksettaa, kun ajattelen samanaikaisesti huvipuiston isoa ketjukarusellia, valkoisia remmikenkiä ja hattaraa.
Yksi juttu, mihin ei koskaan saa seuraa, on metsissä seikkailu ja majan rakentaminen. Miehelleni tuli ilme, kun sanoin alkavani tekemään takapihalle pajumajaa. Olisi fantastista, jos hullujen ideoideni toteuttajana olisi kaksi ylimääräistä, innokasta, tahmeaa kättä. Onkin ihan eri juttu, tarvitseeko käsiparin olla home made ja own production.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti