Teen ensimmäisen kunnon kävelylenkin uuden kodin ympäristöön. Aurinko on huikaiseva ja kuuma ja kirkas, päällystämätön tie joustaa ja sulava lumi sihisee. Paljastuvalla maalla on aivan oma, päihdyttävä tuoksunsa ja yritän täyttää sillä itseni kokonaan. Täällä maan tunnun ja tuoksun tekee erityiseksi vanha ihmisasutus: alueella on asuttu ja viljelty yli - mitä sanoisin, etten osuisi satoja vuosia ohi - yli 700 vuotta. Vanhan maan ja asutuksen liiton aistii sovun tuntuna: kodit ja pihat ovat mukautuneet maisemaan ja maisema koteihin. Pihoja reunustavien tammien ja mäntyjen oksat kiemurtelevat tien päällä paksuna, villinä pitsinä.
Lähestyvän pääsiäisen tunnelma syntyy ja saa muodon, kun seison 1300-luvulla rakennetun kirkon ääressä. Katselen rakennusta, mutta minusta tuntuu siltä, kuin rakennus katselisi minua ja koiraani. Se ojentaa näkymättömän käden ja tunnustelee minua kuin astiaa ja aistin, kuinka jokainen uurteeni, kuvioni ja säröni on hetkessä luettu ja luokiteltu. Saatan olla rakastumaisillani, tai ehkä juurtumaisillani. Jos jäisin tänne, tuntisinko enää ikävää?
Auringon lämmittämä, suomupeitettä muistuttava paanukatto tuoksuu tervalle ja naakat pudottautuvat harjalta ilmaan. Pelotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti