-smack-

Uusi vuosi on tulossa. Hän lukee lehdestä Vorschmackin ohjeen ja tulee siihen tulokseen, että jos sen osaa lausua, sitä osaa valmistaa. Hän silppuaa sen, mitä sikaparan kintusta [kinkku on alkanut yhä enemmän muistuttaa sitä, mikä se onkin, nimittäin ruumista] on jäljellä, hakkaa joukkoon pari sipulia ja avaa suolasillipakkauksen.

Kaupassa hän seisoi kolme minuuttia kalatiskillä. Toisessa lapasessa oli Pirkan sillifileet, toisessa Islannin suolasilli. Hän ajatteli islantilaisia merimiehiä, jotka tulevat kotiin vietettyään viikon kalastusaluksella, iho suolaisena ja parta jäässä, jääkiteitä ja kimaltavia suomuja islantilaisissa villapaidoissaan, jäämerensiniset silmät loistaen. Kuinka islantilaiset merimiehet lojuvat kuumassa lähteessä ja ovat heti sen jälkeen valmiita näyttämään kamarin puolella, mistä saagat saavat alkunsa. Ja hän teki valinnan.

Väärän valinnan.

Kotona leikkuulaudalla lojuu kokonainen silli, jolta on silpaistu pois pää ja pyrstö. Loput sillissä on suolavedessä pehmennyttä kalanlihaa, joka pysyy ryhdissä noin 200 000 ruodon avulla. Hän ajattelee, että Marski oli perverssi sika, ja saa änkeä perinneherkkunsa sinne, minne tapaninpäivän täysikuu ei paista. Hän taistelee islantilaisen suolasillin kanssa noin tunnin ja toivoo, että hänen mielikuvituksensa kuolisi pois.

Kuinka kinkun, sipulin, sillin ja smetanan kombinaatio voi edes maistua hyvältä?

Lopputuloksena on rasvainen keko. Joka maistuu taivaalliselta. Hän katsoo miehensä palvoviin silmiin, ja näkee niissä alkukantaisen suomalaismetsien naaraan, joka selättää yhden suolasillin milloin vain, missä vain, ja vaikka pelkillä kynsisaksilla.