Tietynlaista naurua voi ehkä olla vain naispuolisten verisukulaisten kesken, tuumin, kun painan punaista luuria ja joudun myöhemmin välillä hekottelemaan typerästi ja pudistelemaan päätäni. Mies kohottelee kulmakarvojaan, mutta ei kysy mitään.
Sellaista naurua, jota aletaan lietsoa jostain typerästä ja yksinkertaisesta asiasta, joka ei ehkä ole edes hauska. Naurua arjen absurdiudelle, omasta kaamosväsymyksestä kumpuavalle ukkomaiselle ärtymykselle, joka on tyypillistä vanhoille miehille, joilla on eturauhasvaivoja. Virheille. Epäonnistumisille. Tyhmyydelle.
Sellaista naurua, jossa nauretaan jollekin henkilökohtaiselle tai perheen sisäiselle tuskalliselle asialle, koska vaihtoehdot ovat joko pystyä nauramaan elämän kipeälle älyttömyydelle tai sitten masentua ja joutua pitkälle lääkekuurille ja hypätä sillalta.
Naurua intiimeille asioille, tumpuloille kuukautissuojille jotka jotenkin soluttautuvuat kokouspöydälle muistion ja kalenterin mukana. Naurua turvotukselle ja huonoille hiuksille ja silmälaseille ja hormonaalisille finneille, joissa täytyy olla ajastin, koska ne aina tulevat juuri ennen juhlia ja joita ei uskalla edes yrittää puristella. Ensimmäiselle kuumalle aallolle, joka tosin voi johtua yösyömisestä, krapulasta ja taksijonossa rähjäämisestä. Naurua sille, että kaikkien on pakko paskantaa ja että usein jossakin epämukavassa tilanteessa ja paikassa. Naurua halvoille sukkahousuille, jotka yltävät rintojen alle ja hoikentaville sukkahousuille, jotka eivät hoikenna, maksavat liikaa ja ovat epämukavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti