Ja meillä oli retkemme. Kirvisellä ja minulla siis. IC 47 (Helsinki-Oulu) oli niinkin paljon myöhässä, että jatkoyhteys Manse-Itä-Suomi hoitui bussilla. Asensin itseni ja mahani Expressin vessan viereen ja yritin asettautua mukavasti. Pieksämäeltä Varkauteen vei taksi, jonka saapuminen viipyi, koska kävi ilmi, että kaksi kainuulaista kohtalotoveria avautui taksikeskuksen virkailijalle VR:n haalarimiehen työkännykään. Haalarimies oli kiusaantunut. Kysyin häneltä, onko tosiaan niin, että rouva puhuu hänen työpuhelimeensa, mies myönsi. Raskauden tuoman uuden kirpakkuuden ja pirskahtelevuuden suomalla arvovalla kävelin muorien luokse ja sanoin topakasti, että alapa lopettaa se puhelu. Täällä näetsen on muitakin. En ole varma, taputinko samalla korkeaa kupuani merkitsevästi. Olen muutenkin sitä mieltä, että minulla on ollut aivan liian vähän tilaisuuksi olla todella raskaana.
Edellisellä kerralla ranska-"automme" simahti kertsin pihaan. Hinaus-korjaus -ruljanssin ja -kustannusten kiukuttama mies hautoi olohuoneessa synkkiä ajatuksia ja keittiötäkin piti laitella. Aloitin boordin kiinnityksen, mutta sitten muistin, että minähän olen tavattoman raskaana, pyllersin olohuoneeseen ja pyysin Ukkosta siirtämään rintamansa keittiöön ja auttamaan boordin liimaamisessa "koska en oikein ihan taida uskaltaa noustaa noulle tikkaille", sanoin, riiputin päätä, pidin kättä merkitsevästi mahalla ja muodostin alahuulesta pajatsonkuppia. Ukkosenergialla liimattiin boordi ja ripustettiin taulut. Tarzan-boordi, parempi mieli.
Itä-Suomeen lähtö jänskätti, mutta neuvolassa todettiin, että myös kehitysalueilla on edelleen toimivia synnäreitä. Kirvinen on edelleen korkealla ja tukalasti. Neuvottelemme parhaillaan siitä, voisiko vuokrasopimuksemme päättyä esimerkiksi jo kahden viikon päästä. Tulen kaipaamaan kovasti raskausaikaa, mutta ne, jotka ovat sanoneet olon muuttuvan loppuraskaudesta tukalaksi, ovat oikeassa. Saattaa olla, että nukkuminen jää Kirvisen synnyttyäkin vähäiseksi, mutta kenties unen laatu on edes hetkittäin parempaa. Sarkastiset äiti-ihmisten lähettämän kommentit moderoidaan takavasemmalle.
2 kommenttia:
Mä en tajua, millä logiikalla luonto alkaa nukuttaa raskaana olevaa naista huonosti jo pari viikkoa, jopa kuukauden ennen synnytystä? Onko se jotain totutusta, ettei se nukkumattomuus tulis shokkina sit vavun tultua maailmaan? Oli kyl melko bylleröstä olla jo heti laitoksella ihan univelassa, vaikka oma synnytys alkoikin pedantisti maanantaiaamuna yhdeksän aikaan ja päättyi ylityöhenkisesti puoli ysiltä illalla. Että olis sit ollu ihan reilua päästä lepäämään vaivoistaan, mut hereillä tuli öpellettyä ja ihmeteltyä vauvaa. Ja sama öpellys jatkui koko sairaala-ajan...
Alahuuli pajatsonkuppina, mainiota! Mä en itse osaa sitä ilmettä (jotain fysiologisia esteitä mahdollisesti) mut sen sijaan Limppu muodostaa huulellaan heti neliömäistä kulhoa, kun joku harmittaa, byää.
Mitämitä? Luonto on epis? Saapa nähdä, malttaako ja pystyykö yhtään nukkumaan, kun maailmassa on Uusi Tyyppi. Hienoa, että Limpulla on pajatsorefleksi:)
Lähetä kommentti