Rusina

Luova kirjoittaminen sukkaa ihmisestä mehut! Havaitsin perjantain ja lauantain lähiopetuksessa, että sisälläni asuu lyyrikko, joka haluaa tulla ulos. Lauantain lähiopetuksen jälkeen olenkin lähinnä koonnut voimiani ja askarrellut laatikkoa, johon voin kerätä tekemiäni runoja. Se on mukavan konkreettinen tapa koota tekstiä: tiedostot ovat niin tylsiä ja proosaa syntyy tuskallisen hitaasti kaikista yrityksistä huolimatta.

Eilen, ajaessani pyörällä kotiin, väistelin mummoja ja painoin päätä vihmovaa sadetta vasten. Ajattelin, että tämä ei tämän pahemmaksi voi muuttua, marraskuun piemys ja märkyys ovat kulminoitumassa ja olen edelleen melkein hengissä. Ajatus oli oudon lohduttava. Odotan silti kevättä ja täyttä lomaa ihan hulluna. Aion matkustaa keväällä ainakin Ateenaan, Unkariin ja Unkarista junalla Ljubljanaan. Ainakin!!! Ehkä. Aikataulutus on sitten toinen juttu.

Myös Pohjoiseen pitäisi päästä. Puhuin ukkien ja mummojen kanssa viimeksi isänpäivänä. Yhdet ramppaavat peijaisissa ja toiset tekevät mökkiä. Molemmille tuntui kuuluvat kohtuullisen hyvää ja sosiaalisesti niin kiivasta, mitä nyt Kainuussa voi kuulua. Siellä kyllä lähdetään kaikkiin kissanristiäisiin ja arvostetaan kotikutoistakin kulttuuritarjontaa erityisesti jos siihen liittyy kahvitarjoilu ja mahdollisuus juoruilla tuttujen kanssa. Sunnuntain hesarissa oli juttu Rautavaarasta, pienestä, köyhästä, korpikommunistisesta kunnasta Nurmeksen ja Siilinjärven välissä. Heti iski koti-ikävä. Lähtisin heti, jos Ukkonen suostuisi siihen muutenkin, kuin palapaistina.

Anteeksi sekavuus, kahvi jne. Olen muuten syönyt mielestäni aivan erityisen epäterveellisesti: kuivattuja karpaloita, tummaa suklaata, kahvia ja kebab-annoksia. Miksi paino ei nouse? Ooh. Mahtava talvidieetti. Hereillä en silti pysy, iltapäivät ovat todella vaikeita. Iltapäivien ja luentojen yhdistelmillä pilkin, vaikka aihe olisi kuinka kiinnostava.