Lokki

Kävimme katsomassa Laura Jäntin ohjaaman Ryhmäteatterin Lokin Hämeenlinnan Kulttuuritukussa.

Jari Virmanin Kostja oli valtavan intensiivinen, herkkä ja uskottava hahmo. Miehen kasvot tulkitsivat ilmeikkäästi roolihahmon vaihtuvia mielentiloja ja sulkeutuivat taas umpimieliseksi, joskin hauraaksi naamioksi. Virman oli todella päässyt Kostjan traagisen hahmon nahkoihin. Bravo!

Eeva Litmanen oli hienostunut ja humoristinen Irina Arkadina. Irinan rooli oli kuvaus vanhenevan, saidan diivan narsismista. Sitoessaan uudelleen itsemurhaa ampumalla yrittäneen poikansa Kostjan päätä, äidin ja pojan ristiriitainen suhde paljastuu hoitamisen ja hylkäämisen: rakkauden ja halveksunnan vuoropuheluna. Ensin Irina sitoo tuskaisena hoivaamisesta nauttivan poikansa päätä. Seuraavassa hetkessä hän huutaa pojalleen, että tämä on mitättömyys. Suhteessa ei ole aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa tasapainoisuutta, eikä sitä ehdi syntyä. Tulkitsin tilanteen niin, ettei Irina anna poikansa aikuistua, vaan sitoo tämän maalle leuhottaessaan itse vilkkaassa Moskovassa. Kostjalla ei ole tuloja, Irinan on helppo kontrolloida sekä veljeään että poikaansa yksinkertaisesti olemalla antamatta heille rahaa.

Näytelmässä on mielenkiintoinen neljän henkilön keskusasetelma. Arkadina on menestynyt näyttelijätär ja hänen miesystävänsä Grigorin (Juha Kukkonen) tunnustettu kirjailija. Arkadinan poika Kostja on lahjakas kirjailijanalku ja hänen rakastetullaan Ninalla (Liisa Peltonen) olisi lahjoja näyttämölle. Kostjan päämäärä on miellyttää ja liehakoida koiranpentumaisesti äitiään, joka ei osaa tai halua tukea poikaansa. Grigorin on pehmeä ja selkärangaton ja kirjoittaa pakkomielteisesti. Hän kirjoittaa, koska ei voi olla kirjoittamatta. Nuorilta puuttuu kuitenkin vanhojen konkareiden kovuus. Grigorin hyväksikäyttää Ninaa, joka epäonnistuu Moskovassa, mutta ei lopultakaan anna periksi vaan seuraa tähteään. Kostja sen sijaan ei ehdi menestyä tarpeeksi päästäkseen pois maalta. Irina tunnustaa, ettei ole lukenut riviäkään Kostjan tekstejä. Kostjan itsetunto murenee lopulta, kun Nina lähtee pohjoiseen ja vielä lähtiessään tunnustaa rakastavansa Grigorinia, kenties entistä enemmän.

Keskusasetelman ympärille jää vielä joukko loistavia hahmoja. Lääkäri Dorn (Jone Takamäki) on vahvuudessaan ja eheydessään ulkopuolinen, puolueeton tarkkailija. Häntä ei tunnu vaivaavan muita kiduttava rakkauden ja hyväksynnän nälkä. Tilanhoitajan vaimo Polina (Johanna Reilin) on rakastunut Dorniin ja tähän pieneen hahmoon itse samastuin voimakkaimmin. Polinan rakkaus on avutonta, arkista ja mustasukkaista. Polina vaatii rakkautta ja sen saatuaan aina heti tajuaa, miten epäaitoa kerjäämällä saatu rakkaus on ja tyrskähtää tuon tuosta itkuun. Polinan hahmo on tragikoomisuudessaan uskottava. Juuri noin voisin kiukutella, juuri tuolta minustakin tuntuisi, juuri noin helposti antaisin anteeksi yhdestä halvasta suudelmasta!

Eläköitynyt valtioneuvos Sorin, Arkadinan veli (Jukka Keinonen) on hellyttävä, sairauden murtama mies, jonka julma itseironia on riipaisevaa katsottavaa. Tarja Heinulan Masenka rakastaa Kostjaa intohimoisesti. Mashan juopottelukohtaus on aivan hurjan tyylikäs ja hahmosta häviää aivan silminnähden energia ja väri, kun hän yrittää turhaan tappaa rakkauttaan naimalla rutiköyhän opettajan, Medvenkon (Valtteri Tuominen).

Medvenko, kuten kaikki muutkin hahmot, muuttuu surullisemmaksi ja julmemmaksi näytelmän lähestyessä loppuratkaisuaan. Hölmöstä ja hieman typerästä mutta aidon rakastuneesta kosijasta tulee katkera aviomies, jonka käytöksessä näkyy vaivoin peitelty aggressio ja väkivaltaisuus. Medvenko on hyväksikäytetty, kuten miltei kaikki näytelmän hahmot.

Lavasteen keskeinen elementti oli vaijeriin ripustettu, liukkaasti liikkuva esirippu valkoisesta lakanakankaasta. Herkkä, hieman surullisesti roikkuva kangas peitti, paljasti ja kehysti näytelmän kohtauksia. Huolimattomasti valkoiseksi maalatulla takaseinällä oli paksulla pensselillä kirjoitettu teksti "TYHJÄÄ!", jonka David Kozman näyttelemä apumies maalasi näytelmän kuluessa peittoon -- seinästä todella tuli lopuksi tyhjä. Tyhjyys nousi myös näytelmän keskeiseksi teemaksi. Pyrkimys onneen, rakkauteen, menestykseen ja yhteyteen epäonnistui kaikkien kohdalla.

Käyn liian harvoin teatterissa, luulen, että olen lukenut Tsehovin Lokin lukiolaisena, vanhana käännöksenä. Onko joku muu nähnyt tämän version Lokista tai lukenut uuden käännöksen? Kommentoikaa!

Kuva (Yehia Eweis) lainattu täältä.