tiistaina, elokuuta 26, 2008

Ököttiä, komisario Velmu

Keksin tänään superterveellisen välipalan. Sekoitin kulhoon omenalohkoja, hapankaalia, raejuustoa ja heitin joukkoon auringonkukansiemeniä ja hasselpähkinöita. Toimiva mössö.

Tykkään muutenkin ruoista, jotka kokoonpannaan sekoittamalla eri aineksia epämääräisiksi seoksiksi. Ruoka-aineita ei pidä erottaman! Eikä kypsentämän. Ennen melontalenkkiä sotkin omenaa, pähkinöitä, rusinoita, kauraleseitä ja päälle linkaisin köntän partaäijää. Ei se kaunista ollut, mutta kyllä sillä jaksoi tunnin vispata, kun välillä otti huikkaa vesipullosta ja katseli sorsia. Jäätelöannoskin on parasta, kun se on sulahtanut ja kaikki ökötit ovat fuusioituneet perusteellisesti.

Olisi tietysti mukavaa, jos herkullinen eväs myös näyttäisi hyvältä, mutta eikö se noin arkena voisi riittää, että ruoka on velmuilematonta, maistuu ja ravitsee? Kuvarapoa ei tod ole luvassa.

* * *

Silloin, kun en meloessa ähkinyt punnerruksen kipeyttämien epäkkäiden vuoksi mietin seuraavaa asiaa (jonka ratkaisun voi kernaasti kertoa esimerkiksi kommenttilaatikossa):

Onko perfektionismi perinnöllistä vai opittua?

Kun ajattelen sukuani, näen perfektionisteja molemmilla puolilla. Äitini puolella ollaan pikkutarkkoja ja siistejä työhulluja esteetikkoja. Isäni puolella perusteellisia, työhulluja pragmaatikkoja. Äitini suvun tyypillinen edustaja on hieman neuroottinen siivoushullu taiteilija: ihminen, joka tekee valtavia maalauksia, mutta ahdistuu, jos ateljeesta löytyy maalitahroja ja kun maaliputkiloiden suuhun tulee törstöä ja kalligrafia menee vinoon. Isäni suvun tyypillinen edustaja aloittaa esimerkiksi palstaviljelyn harrastepohjalta, vuoden päästä hänellä on kaikki kasvilajit excel-taulukossa ja lopulta hän on vuotavaa mahahaavaa sairastava, stressaantunut säilykeimperiumin toimitusjohtaja.

Itse olen suurpiirteinen ja lyhytjännitteinen, enkä kykene pitämään esimerkiksi kotia kovin siistinä, mutta ahdistun sotkusta ja väkerrän vuosikaupalla erilaisia simultaanisia projekteja viidentoista minuutin intensiivisissä keskittymisjaksoissa. Lopulta, epätoivoisen, tuhruisen, viisivuotiskauden päätteeksi noin 75% projekteista toteutuu, mutta alle puolet niistä siinä muodossa, missä alun alkaen kuvittelin. Toteemieläimeni on luultavasti supiainen.

Pitkäjännitteisyys ja temperamentti ovat varmasti ainakin osittain "keeneissä", vaikka tulistuva ja lyhytjännitteinenkin voi treenata itseään ja kyetä ainakin esiintymään kohtuullisen arvokkaasti silloinkin, kun hiha palaa ja pelihousu ratkeaa. Mutta entä pikkutarkkuus ja huolellisuus? Onko ihmisen perusolemuksessa jokin, joka alkaa hyristä vain silloin, kun on ylletty täydellisyyteen?

Ei kommentteja: