Emme anna rumien työtuolien lannistaa itseämme.

Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, jotka eivät voi todella työskennellä tilassa, jota eivät ole itse sisustaneet. Sisustusvimma kumpuaa tarpeesta ottaa tila haltuun ja orientoitua työtehtäviin tutkimalla ja järjestelemällä fyysistä toimintaympäristöä. Voi myös olla, että teko on symbolinen: sisustusrituaali lujittaa suhdetta työyhteisöön. Tai sitten kyseessä on täysin primitiivinen tarve merkitä reviiri. Saavat olla kiitollisia, etten tee sitä eritteillä, kuten kojootit.

Tuon oman kynille oman astian -- minikokoisen mustikansinisen aaltomaljakon, ja juomisille korvattoman punasavisen mukin, jonka keramiikka-alaa opiskellut sisareni on tehnyt. Ikkunalla istuu balilainen peltisammakko, joka lukee silmälasit kuonolla kirjaa.

Pääkirjastolla tongin varastoja löytääkseni kunnollisen, pöydän reunaan kiinnitettävän, vanhanaikaisella nivelvarrella varustetun pöytävalaisimen. Siirrän virkailjan kanssa kaikki ylimääräisehköltäkään vaikuttavat kalusteet eteiseen vahtimestarin murheeksi.

Työhuoneen väliaikatulos on kohtuullisen hyvä, väljä ja tomivia. Kärsin tosin hieman siitä, että työtuolini on niin ruma. Se on ruskea. Ruskea ja harmaa ovat työympäristön epävärejä. En ikinä käyttäisi verhoilukankaana ruskeaa tai harmaata, jos vain voisin valita sinistä, vihreää tai punaista. Aina, kun istun työtuoliini, elämänvoimani hupenee hiukan. Mutta aina kun ajattelen, että ruma työtuoli on joka tapauksessa elämäni ensimmäisessa omassa työhuonneessa, saan elämänvoimani takaisin.