Kun ihmiset haluavat toisen ottavan kantaa johonkin tärkeään, henkilökohtaiseen tai vaikeaan asiaan, he esittävät kysymyksen niin, että siihen on jo rakennettu sisään oikea vastaus.
Oikeiden vastausten antaminen olisi helppoa ja kivaa. Se olisi haaleaa pesuvettä ja miedontuoksuista käsivoidetta ja valokuvia, joissa on sopiva rajaus ja pehmeät reunat. Nyökkäisin, ymmärtäisin ja hymyilisin.
Jos kuitenkin läväytän tilanteen kompleksisuuden lähimmäisesi eteen ja avaat kurkistusluukun niihin syövereihin, joihin hän aivan hyvin voi syöksyä, olet ämmä. Olet pahempaa, kuin ämmä: olet julma narttu, pahanilmanlintu. Kelpaat moraaliseksi tueksi vain myötäillessäsi ja kohta sinulle ei enää kerrota asioita, sinulle ei soiteta itkuisia puheluita eikä uskouduta.
Olen rehellinen. Voin jättää osan totuudesta kertomatta, mutta en pysty kertomaan suoraa valhetta. Olen usein vihainen. Peitän aggression vaivoin, todennäköisemmin potkin huonekaluja ja huudan vittua, paitsi jos vihalle ei ole tilaa. Silloin pitää toimia. Illalla voi itkeä voimattomuuttaan tai juosta rannalla. Tai istua aidalla ja poltella tupakkaa.
Nykyusin pystyn jo (vaivoin) sanomaan, etten halua ottaa kantaa, johonkin. Jos kysymyksessä on jo vastaus, niin kuin huonosti naamioitu ansa, käännyn leuka kireänä pois. Minulta ei lypsetä repliikkejä.
1 kommentti:
Minä olen opetellut kieron tavan esittää vastakysymys: entä mitä mieltä SINÄ itse olet asiasta?
Puolustaudun sillä, että kysymyksen esittäjä ei haluakaan kuulla mielipidettäni vaan toivoo saavansa tukea omille ajatuksilleen. Niinpä teen vain ystävänpalveluksen (ainakin omasta mielestäni), kun annan ihmisen itsensä vastata kysymykseensä. Samalla kiemurtelen ikävästä tilanteesta olla ikävä ihminen.
Lähetä kommentti