Lähetin paikalliselle jätehuollosta vastaavalle yritykselle, Kiertokapulalle seuraavanlaisen viestin:
Hei!
Olen ollut koko ikäni uskollinen kierrättäjä ja pyrkinyt myös vähentämään aktiivisesti synnyttämieni jätteiden määrää. Eniten kahden hengen taloutemme tuottaa biojätettä ihan jo kasvisvoittoisen ruokavalion vuoksi.
Nyt joku työpaikalla ilmoitti, että lajitelluista jätteistä ainakin sekäjäte ja biojäte päätyvät samaan aumaan, eikä biojätteen keräämisellä omaan astiaan ole mitään merkitystä, ellei nyt sitten sitä, että kuluttaja voi kuvitella tekevänsä jotakin ympäristön hyväksi.
Mihin lajitellut jätteet päätyvät? Mitä biojätteelle tapahtuu?
Olisin kiitollinen vastauksestanne, Terveisin Kiiski Vastaranta, Hämeenlinna
Pissataanko meitä mykiöön? Tuuditetaanko pieniä ekotekoja tekeviä kuntalaisia valheelliseen turvallisuudentunteeseen? Mitä yksittäinen kuluttaja voi todella tehdä paremman yhteiskunnan tai ympäristön puolesta - paitsi minimoida kaiken kulutuksensa lakkaamalla olemasta.
Aion muuten ostaa vaihteettoman mummopyörän. Sellaisen, joka on kauniin värinen ja kurvikas. Varjelisin sitä kuin silmämunaani. Paremmin! Muistaakseni ajoin murrosikäisenä äitini vanhalla, norjalaisella fillarilla. Se oli oranssi ja sen rungossa oli tähden kuvia. Ei kellään olis myyrä?
8 kommenttia:
Aamulehdessä oli juuri puhetta tästä, jos oikein muistan. Apsoluutli viedään biojätteet eri paikkaan, koska kaatopaikalla niistä tulee xtusti metaania. Mut kerro heti, kun saat vastauksen, mitä teidän tyypit sanovat!
PS. Meillä on oma kompostori, trallallei :-)
Hm. Mitähän taloyhtiö sanoisi kompostointiin?
Eiku -sta. Prkl. Päätteet.
Pyöräasiaan otan kantaa. Minusta uudet pyörät vaikuttavat ihan romuraudalta. Jos vaikka katson jotain ihka uutta Helkama Kulkuria parkkipaikalla, niin sellaisen vaikutelman siitä vain saan.
Mitään todisteita minulla ei ole, tulee vain sellainen olo. Sitten jos näen joitain 80-luvulta olevia pyöriä, niin niissä on paljon kestävämpi ja jämerämpi fiilis.
Kirvesti: mulla on vähän sama fiilis. Toivon löytäväni lapsuuteni norjalaisen naistenpyörän. Se oli vakaa, elegantti ja jotenkin ilmava.
Siis voi v. Anteeksi, mutta syyllisyydentuntoni on niin jumalaton. Hetkes henkistä ummetusta.
Sain isäpuolenperintönäni hänen äitinsä fillarin, sen ainoan joka selvisi sodasta, ja unohdin sen kirjaston kulmalle. Unohdus kesti noin kahdeksan kuukautta, jonka jälkeen fillari (hameverkkoineen päivineen, ylväs ajoasento) katosi, ja löysin sen tien toiselta puolen täysin pahoinpideltynä pari viikkoa kadotuksen jälkeen.
En varmaan selviä tästä kun näin parikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen tekisi mieleni vetää kännit. Jos olisin ollut järkevä, fillari toimisi varmaan edelleen moitteetta ja kumia vaihtamatta. Toisin on nykypäivän fillareiden laita.
Piikkari: oman Rakkaan Ainoni lukko meni rikki, ja minä en ostanut tilalle mitään titaanista ja kryptoniitista valmistettua. Sinne män, ja edelleen haluaisin heitellä itseäni kivillä.
Lähetä kommentti