sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Mitä tehdä, kun kaupunkiluonto tulee iholle?

Lenkkeilin taas Varikonniemessä päin hirveä.

Lähdin poistumaan rauhassa, mutta hirvi oli sitä mieltä, että mikäs tässä, liitytään laumaan. Lähdin sitten hölköttelemään ja mietin, miten viisasta on oikeastaan juosta hirveä karkuun. Hirvi ja koira seurasivat. Tilanne oli absurdi. Koira tuli rinnalle, siitä oli hauskaa, että lauma kasvaa. Minusta oikeastaan ei.

Juoksin kovempaa.

Aseman tuntumassa totesin, ettei minua enää seurata.

Hirvikuiskaaja.

3 kommenttia:

Hyvärinen J. kirjoitti...

Onkohan Varikonniemen cityhirvi se sama, joka Hämeen radion mukaan aiemmin syksyllä oli jonakin aamuna odotellut asemalla Helsingin junaa?

Hirvi taitaa olla aika utelias otus. Kerran aikaa sitten Pielisen Paalasmaalla vasa oli kovasti tulossa tekemään tuttavuutta, mutta emo kutsui sen takaisin.

Eikö ole hieno lenkkeillä, kun kirittäjänä ei ole mikään jänis vaan itse kaupunkimetsän kuninkaallinen?

Jenni kirjoitti...

Se on se sama, perjantaina lopetettu kaveri. Kyllä oli hyvä kiritys! Tein luultavasti oman ennätyksen.

Väinö on paimenkoira, siitä olisi ollut siistiä paimentaa metsän kuningasta. Siksi se Hirvikin lähti seuraamaan.

Väittivät, että siltä olisi loppunut Varikonniemessä eväät. Mene tiedä. Miksei sitä sitten ruokittu?

Hyvärinen J. kirjoitti...

Sääli, että niin kävi. Olisihan semmoinen otus linnan kupeeseen sopinut.

Hirvistä ja linnoista tuli mieleeni muistikuva, että historioitsija Messenius kirjoitti, että niihin aikoihin, kun hän joutui kruunun epäsuosioon ja tuli komennetuksi syrjäiseen Kajaanin linnaan, miten siellä tylsistynyt sotaväki yritti aikansa kuluksi kesyttää hirviä ratsuikseen. "Sitten ryssä ainakin juoksee karkuun", perusteltivat he. Korkealta taholta tuli käsky, että moinen on lopetettava, kun tarpeeksi moni sotilas oli katkaissut jonkin jäsenensä hirvirodeossa. Heillä ei tainnut olla Väinöjä paimentamassa ratsujaan.