Puhutaan pikkujouluista. Mainitsen, että olen kyseisenä päivänä töissä. Työkaveri sanoo, että onhan sinulla kaksi tuntia aikaa laittautua.
Kaksi tuntia. Mulla menee nykyisin 45 minuuttia jo yksistään mustien silmänalusten peittämiseen.
Naamioitumisen sijaan voisin nukkua. Nukkua, nukkua ja nukkua. Päästelen nimittäin väsyksissäni suustani kummallisia asioita, jotka hävettävät minua myöhemmin. Baarimikolta kysyn, millaista De Konick -olut on. Baarimikko siihen, että se on kevyt ja helppo. "Ihan kuin minäkin!" Sanon. Ja sitten menen kirjoittamaan mieleni mustalle liitutaululle 900 kertaa, että jätän edes baarimikot rauhaan.
Toisaalta uneni ovat häiritseviä. Yhdessä unessa murhaan naisen. Ensin yritän katkaista hänen niskansa, melkein onnistun. Sitten sahaan hänen kaulansa poikki leipäveitsellä ja raahaan hänet rantaan. Uni jatkuu ja jatkuu.
Keitämme hääpäivän aamuna uppomunia ja näemme niissä syvää symbolikkaa. Leukaan nousee hääpäiväksi postipaketin kokoinen finni. Hätäilen joululahjoja. Tunnen ahdistuksen mahalaukun päällä, se on kyynpesä.
Ja joulu! Mitä, jos en vaan pysty syömään leikkeleitä ja kinkkua ikinä! Tiesittekö, että luomulihan tuotantoa ei tueta. Puhumme Ukkosen kanssa eläintuotannosta ja suomalaisten vässykkämäisestä, passiivisesta uskosta siihen, että virkavalta valvoo ja yhteiskunta hoitaa. Mietimme, mitä teemme, jos yhteiskunta romahtaa. Eihän asunto edes pysy lämpimänä! Mietimme, voisiko tontillemme rakentaa ekotalon, viljellä nauriita ja pitää kahta kanaa, vuohta. Puhumme paljon. Mutta minä en jaksa kirjoittaa. En jaksa.
Nukkuisin, nukkuisin. Mutta ensin vien koiran lenkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti