perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Itä

Virallinen syntymäpaikkani on Sotkamo, vaikka todellisuudessa minut punnerrettiin maailmaan KYKSissä, Kuopiossa. Niin tai näin, olen itäsuomalainen ja minulla on välillä hirveä koti-ikävä. Olkoonkin Mikkeli ruma, Joroinen pieni ja Pieksämäki takapajuinen, lähtisin milloin vain takaisin, jos töitä piisaisi. Varsinkin Kuopio on todella kiva kaupunki: sopivan kokoinen, kaunis, vilkas ja kompakti. Kaupungissa mutten rakennettiin ja saneerattiin hirveällä tohinalla, taitaa väkiluku kasvaa.

Itäsuomalaiset ovat mukavia. He ovat sosiaalisia, höpötteleväisiä ja kovaäänisiä. He saattavat kertoa perheasioitaan puolitutuille, joista tulee siis melko nopeasti kokotuttuja.

Itäsuomalaiset tervehtivät toisiaan kylillä.

Palvelukulttuurissa länsisuomalaisilla ja eteläsuomalaisilla olisi paljon opittavaa. Missä asioimmekin, myyjä ensin tervehti ja sitten palveli. Olin melkein unohtanut, millaista on tulla Esimerkiksi kaikki tamperelaiset huonekalukauppiaat voisi viedä puoleksi vuodeksi oppiin johonkin itäsuomalaiseen liikkeeseen. Kuopiossa käymme aina vankilan myymälässä ja kauppahallissa. Vankilan myymälässä ostin melkein ruokapöydän, kapean kokopuisen kaapin eteiseen ja coronan ja flanellisen yöpuvun. Lopulta mukaan tarttui vain vankiraitapuuvillasta ommeltu kauppakassi. Kauppahallissa joimme kahvit ja shoppailimme mausteita. Maustekauppias möi meille marinoitujen valkosipulinkynsien lisäksi äimistyttävän aromikkaita mausteseoksia. Kardemumma tuoksui vahvasti kolmen pussi läpi ja aionkin keskittää maustehankintani Kuopion kauppahalliin.

Puhuttiin kotimatkalla kotiseuduista ja juurettomuudesta. Milloin Hämeenlinna alkaa viimein tuntua kodilta - ja alkaako milloinkaan?

8 kommenttia:

minh kirjoitti...

Me ollaan varmaan sit sukulaisia, mulla on puoli sukua Sotkamosta, ehheh...ainoa, mikä mua häiritsee on se murre, varsinkin jos sitä yritetään peittää. Korvia vihloo. Olen murteiden ystävä, mutta Helsingissä ei enää tapaa itäsuomalaisia jotka puhuisivat vapautuneesti omaa murrettaan.
-minh-

Jenni kirjoitti...

Ha haa, sukulaislikka. Mua häiritsee se, ettei mulla ole ketään, jonka kanssa voisi puhua murretta. Murre häviää.

kini kirjoitti...

Mie ku olin Helsingis töis, puhuin ain vaa miun murretta, sil vaikiaa on vanha koira uusii tapoi oppii...Mut kyl ihmisii ihastutti ja vihastutti. Jotku ei ois millää jaksant kuunella ku mie haastoin mie ja sie, mut minkäs mie sille mahoin:)

Jenni kirjoitti...

Mie ja sie tarttuu muuten helposti! Anoppi puhuu pohojanmaata ja se on kyllä varsin veikeä murre sekin. Ja tarttuvainen. Oma murre on varmaankin melko vaimeaa, mutta yhtä en osaa sanoa: kädet on aina vaan käet.

Kati Parppei kirjoitti...

Voih, tiedän tunteen. Jotenkin sinne vain kaipaa, itään. Jos joskus elämäntilanne sallii, Pagistaan pakkaa oitis jurttansa ja muuttaa väljempien marja- ja sienimetsien ääreen. Ei täällä ruuhka-Suomessa loppuviimeksi mikään pitele, jos elantokysymys ratkeaa.

Minh, ainakaan minä en ole vielä ehtinyt hukata itämurrettani ;). Olen tosin ollut huomaavinani, että itäinen puheen rytmi on erilainen kuin vaikkapa stadilaisen puhetyylin, mikä tekee siitä ehkä vaikean seurattavan siihen tottumattomille? Kyse e niinkään ole miusta, siusta tai muista yksittäisistä murresanoista, vaan juuri rytmistä... Niinpä sitä helposti rupeaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan muuttamaan, ettei aina joutuisi toistamaan asioita.

Piikkari kirjoitti...

Sitten kun muutat koti-ikävän perässä takaisin Itä-Suomeen, huomaat potevasi koti-ikävää Hämeenlinnaan. Suomalainen mielenlaatu, fado kato.

Livia kirjoitti...

Ihanaa lukea tuollaista. Olet aivan oikeassa! Sinne minäkin kaipailen, takaisin kotiin täältä metroradan varrelta.

Jenni kirjoitti...

Piikkari: voip olla. Sitten ajattelisi, että hemmettiäkö tänne susirajalle piti palata... tai sitten eläisi elämänsä onnellisena loppuun saakka Kuopion kauppahallin antimilla.