Laulan, purkitan ja pussitan

Olen menossa viikonlopuksi kuoroleirille. Ohjelma vaikuttaa miellyttävältä: se koostuu lähinnä syömisestä ja lauluharjoituksista. Illalla on myös saunaa ja järveä, joten veikkaan, että yhdeksän pintaan lähtee taju ihan helposti.

Katselin kalenteria. Olen järjestänyt itselleni viikonloppuohjelmaa jonnekin syksyn puoliväliin saakka niin, että minun oli kirjoitettava kalenteriin: "älä tee mitään" yhden sopivan viikonlopun kohdalle. Se on ihan itsehuijausta. Siivoan kuitenkin. Työkaverin sanoin: "purkitan ja pussitan."

Mietiskelin, miten tulin aloittaneeksi kuoron. Huomasin, että vaikuttimeni olivat köykäiset:

1) Komisario Morse laulaa
2) Laulan suihkussa
3) Olen ollut kahdesti "kauneimmat joululaulut" -tapahtumassa ja se liikutti minua jonkin verran.

Kirkkokuorossa laulaminen on yhtä epämuodikasta kuin rupsahtaminen ja hapsullisten vaatteiden käyttäminen. Hapsullisia vaatteita en käytä, ne ovat ihan saatanasta, mutta muuten kaikki epäkolea kiehtoo minua suunnattomasti. Inhoan esimerkiksi trendejä, hot- ja top-listoja ja ylipäätään kaikkia keinoja saada ihmiset toimimaan ihan niin kuin kaikki muutkin. Jos "kaksi viidestä" valitsee koostumukseltaan räkämäisen, rasvattoman jogurtin, joka ei ravitse ja jonka suutuntuma laukaisee oksennusrefleksin, niin voin vain pahoitella. Ja ehkä jopa nähdä vähän ekstravaivaa löytääkseni jonkin mahdollisimman paljon k.o. tuotteesta poikkeavan valmisteen.

En kylläkään nyt keksi, miten yhteisöllinen, harmoniseen sointiin tai jopa yksiäänisyyteen pyrkivä kuorolaulu sopii minulle niin hyvin. Ehkä se on hyvää vastapainoa muulle vastaan hankaamiselle, kiukuttelulle ja vänkäämiselle. Töissä keksittiin uusi nimikin tulevaan , kaulassa roikkuvaan henkilökuntalätkääni, sehän on Kiiski Vastaranta.