Meillä kaikilla on pimeät puolemme: minun pimeällä puolellani on hiuslakkaa ja valkaistut hampaat

Aika ajoin löydän itsestäni amerikkalaisen kotirouvan. En sellaista turhautunutta, joka kestää arjen tylsyyttä turruttamalla itsensä valiumilla, juo aamusta iltaan kaikki nesteet vodkan kanssa, ahdistelee pienessä kännissä, postimiestä, putkimiestä ja maitomiestä - nukahdettuaan savukkeen kanssa nojatuoliin myös poliisia ja palomiestä.

En toki, vaan sellaisen 50-luvun mainosten ja naistenlehtien puhtoisen ja pirtsakan Bettyn, joka rakastaa järjestää grillikutsuja patiollaan - sillä, jonka George viime kesänä rakensi - ja nauttii kotitöistä, jotka moderni teknologia on tehnyt niin vaivattomiksi!


Esimerkiksi ostosten teko tuottaa minulle jatkuvasti suurta ja syvää tyydytystä, etenkin sen jälkeen kun tien toiselle puolelle rakennettiin ihan uusi marketti. Automaattiovet suhahtavat auki ja päästävät perheenemännän viileään aulaan. Leipätiski näyttää aina siltä, että asiakas on ensimmäinen, joka pöyhii pieluksenpehmeitä sämpylöitä ja rapeakuorisia ruisleipiä: korit eivät vaju. Juustohyllyn päällä on runsas asetelma, joka koostuu viinipulloista, kumirypäleistä ja juustoista. Jokainen juusto ja juustonkaltainen on aseteltu esille houkuttelevasti. Tällä kertaa kahden tuorejuustopakkauksen ostaja saa kaupan päälle heleän piquenique -liinan, vieläpä merkkituotteen. Lankean tietysti tarjoukseen, koska rakastan kylkiäisiä.

Marketin perällä on se osasto, jonka perusteella tuomitsen ruokakaupat. HeVi on joko hyvä tai huono. Se on hyvä, jos kaikkea löytyy, mistään ei ole muuttunut toinen puoli tummanruskeaksi eikä missään kasva vihreää karvapeitettä. Muussa tapauksessa se on huono. Kevättalvella myynnissä oli vain espanjalaisia porkkanoita, jotka olisivat makunsa ja koostumuksensa puolesta olla kosteahkoa, elintarvikevärillä värjättyä selluloosaa. Silloin minut valtasi epäilys siitä, että lähikauppani on sittenkin susi, ja joudun käytämään automarkettia. Sitten tulivat suomalaiset porkkananiput.

Juhlapyhien alla perheenemännyyttä erittävä umpirauhanen käy ylikierroksilla. Suhaan kaupoissa maaninen puna poskillani ja unohdan, että perheeseen kuuluu edelleen moniallerginen lammaskoira ja kaksi kohtuullisesti syövää aikuista. Ei kahdeksaa lasta. Ei isovanhempia. Ei äidin lihavaa, naimatonta tätiä. Ei yhtään reipasta renkipoikaa, johon voisi upottaa kilon verran ohuenohuita siivuja ja sylilapsen kokoista könttää painosylttyä. Käsitykseni kohtuullisuudesta on hämärtynyt, mutta tajuan sen aina, vasta juhlapyhien jälkeen, kun yritän sijoittaa homejuuston, maalaispatongin ja konjakissa uivan englantilaisen hedelmäkakun jonnekin ruokaympyrään. Siihen, jonka perustan muodostaa normaalisti jälkiuunileipä, kalkkunaleikkeleet, haudutettu tee ja erilaiset salaatit.



Joskus ajattelen, että haluaisin viedä tämän vielä pitemmälle. Haluaisin vaaleanpunaisen barbie-keittiön ja tiukan jakkupuvun. Haluaisin virheettömät kynnet.

Haluaisin näyttävän kampauksen, joka pysyy kuohkeana elnetin hiuslakalla.

George-darling, I really need this pink coffee-maker!

* * *

Pennsylvania State Museum on koonnut näyttelyn amerikkalaisesta unelmasta: Levittownin asuinalueesta, jota pidettiin aikanaan edistyksen kärkenä ja suunnittelun kukkasena. Käykää ihmeessä tutustumassa Levittown - building the suburban dream -saittiin.

Kannattaa myös lukea, mitä The Well Dressed Librarian kirjoittaa 40-50 -lukujen kodin tunnelmasta.