Ujostelen kotikaupunkiani

On häkellyttävää elää idyllissä. Työmatkat ja kävelylenkit kiemurtelevat rannoilla ja puistoissa, enkä meinaa millään tottua siihen, että linna vilahtaa jatkuvasti silmännurkassa. Keskikaupungilla ja aseman luona tunnen itseni edelleen turistiksi: katselen kaikkea oivalluksen vallassa, kiinnostuneena. Samalla tavoin voisin katsella työmiehiä, puita ja rakennuksia vaikkapa Prahassa. Kotimaassa en ole ikinä kiinnittänyt sellaiseen huomiota, en ainakaan yhtä tarkasti.

Enkä meinaa millään uskoa, että tämä voi olla pysyvää ja omaa! Joku tulee kohta, leimatun paperin kanssa ja siirtää minut pois omasta elämästäni johonkin tylsään teollisuuskaupunkiin ja sitten minulle ei tapahdu enää mitään, jonka takia pitää hymyillä salaa ja tuntea itsensä ujoksi.

Niin, ujoksi. Vähän niin kuin hyvin nuorena, kun ihastui johonkin hirveästi. Muutenkin tuntuu ihan samalta: ihastuminen on niin masentavaa. Yhdessä päivässä elää elämän loppuun asti ja alkaa epäillä, ettei ehkä sittenkään täydellisen onnellisena. Täydellinen onnellisuus on niin kuin aavikon päivä: armoton ja tappava. Välillä täytyy olla yö. Ja siitähän tämä onnellisuusdepiskin johtuu. Aina kun jotain ihanaa tapahtuu, masennun ja saan iho-oireita. Vastustan sellaisia olotiloja, en kestä niitä suuria määriä. Atoopikon on helppoa, jos tuleva onni edes vaikuttaa sietämättömän suurelta, taipeet muuttuvat sota-alueeksi ja vievät huomion pois. Katso, siinä on silkkinen järvenselkä ja sumua hengittävä metsä! Mutta mitä hittoa, tämä läiskä reidessä näyttää ihan psoriakselta!

Pidän työtovereistanikin! Ja sen olen ratkaissut eristäytymällä. Käyn yksin syömässä ja synkistelen. Niin on helpompaa ja onnelisuus pysyy siedettävänä.

Helpompi psyyke olisi iloinen asia.