Avioliitto on jekukas kontaktilaji

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, avioliittomme täyttää vuoden, ja vaikka se tuskin oikeuttaa antamaan neuvoja kokemuksen syvällä ja karhealla rintaäänellä, niin ei kai ole kiellettyä esitellä ja eritellä omia virheitään ja samalla vähän taputella itseään lohduttavasti selkään.

Sanon tämän vain kerran, joten sisaret, kumartukaa lähemmäksi: älä oleta mitään.

Suhteessamme oli sellainen muutaman päivän jääkausi, jonka aikana kommunikoimme notkeasti kuin Neandertalilaiset ja olimme herkistyneet toistemme viesteille kuin villasarvikuonot - mikä ei todellakaan tee oikeutta villasarvikuonoille.

Kun kaikki väistöliikkeet ja harhautuspistot oli tehty jouduimme lopulta keskustelemaan asioista. Tiedetään, keskustelu on kerpeleestä, mutta jos ensimmäisestä vartista selviää ilman ensiapua vaativia vammoja, alkaa kommunikointi notkeutua.

Kävi ilmi, että olin lukenut Ukkosta - miestä, jonka kanssa olen elänyt tiivistä yhteiseloa viimeiset seitsemän vuotta - aivan väärin. Olin olettanut päinvastaista. Ajattelin, että ehkä vietämme liikaa aikaa kahden kesken, kun miehen mielestä meillä on liian vähän yhteistä aikaa. Kummastelin tyypin koleutta, vaikka kyseessä oli sellainen jäyhän eteläpohjalainen läheisyydenkaipuun ilmaus (imitoin vuorta, ehkä Buddha tajuaa tulla).

Miten voikin tulkita niin väärin? Tulin itse siihen tulokseen, että kaikki luulot omasta ihmistunteuksesta ovat suuresti liioiteltuja. Ei kannata tulkita, kannattaa kysyä.