Raivo ja tyrmistys

Viime päivinä perusolotilani on ollut jotakin akselilla epätoivoinen & kauhuissaan - raivo & tyrmistys. Ja välillä olen huutonauranut. Olotila johtuu sekä henkilökohtaisesta että yleisestä menosta ja meiningistä. Eipä sillä, jos on aivot, eikä elä tynnyrissä, alkaa pelkkä yleinen maailmanmeno jossakin vaiheessa vituttaa niin paljon, että on suorastaan kysyttävä, voiko vitutukseen kuolla? Ei siihen kai voi, mutta kyllä se väsyttää. Jätetään nyt henkilökohtainen elämä sikseen ja keskitytään yleismaailmalliseen.

Tänään esimerkiksi menin pahasti paasausvaihteelle, kun kuunneltiin autoradiosta Vilperin perikunnan piisiä, jossa lauletaan: "Tervetuloa Länteen, Andrei, hanttihommiin meidän landeen, tämä on tie taivaankanteen, tämä on tie vapauteen." sain tietenkin kauhean maailmanparannuskohtauksen ja vielä liikkuvassa kulkuvälineessä (siinäpä ajatuksia herättävä kappale).

Ihmisillähän on tapana naksutella kieltään ja puistella karvalakin peittämää päätään, kun rakennustyömailla on enemmän eestiä ja venäjää puhuvia kuin suomalaisia. Miksiköhän on näin? No, ihmisiä ei koskaan palkata ja sitten kuljeteta vieraaseen maahan töihin, ellei heidän työvoimakustannuksensa ole keploteltu paikallista tasoa huomattavasti alhaisemmaksi. Olenpa kuullut kerrottavan suomalaisista talotekniikka-alan miehistä, jotka availivat tilinauhojaan työmaalla, paikan päällä. Kun muut keski-eurooppalaiset työkaverit näkivät palkkasumman ja räjähtivät nauramaan. Varmasti ne suomalaiset keikkamiehet saivat ulkomaankomennuksiltaan perskohtaista taloudellista hyötyä. Samoin hyötyvät ne eestiläiset ja puolalaiset ja ukrainalaiset duunarit, jotka tuodaan töihin Suomeen, mutta eikö tästä kaikesta tule sellainen olo, että aina kun silmänsä avaa, joku ottaa ja kusee siihen? Ulkomaisille työmaille viety duunari voi rauhassa luottaa siihen, ettei häntä roudata maailman turuilla ja rakennustyömailla siksi, että hän on ammattilainen, vaan siksi, että hän on halvin. Tilanne on aivan sama riippumatta siitä, mikä duunarin lähtömaa on ja minne hän päätyy.

Ja sitten muukalaisvihamieliset pallopäät öyhöttävät, kun ulkomaalaiset tulevat ja vievät työt ja köyhdyttävät suomalaiset. Paskammarjat. Kyllä se raha nimittäin Suomeen jää, optioiden ja osakeantien muodossa (hei, eikö meillä kaikilla olekaan pankin hoitamaa osakesalkkua?) Kun seuraatte talouselämää edes puolella silmälle huomaatte, että isot yritykset saattavat samana vuonna irtisanoa satoja työntekijöitä ja jakaa sitten täysin röyhkeästi loppuvuodesta jättibonukset osakkeenomistajille. Missä on barrikadit? Tyytyvätkö kaikki vain painamaan päänsä ja harmittelemaan sitä, että ei ollut sitä kymppitonnin pääomaa, joka vähintään tarvitaan osakesalkun kannattavaan perustamiseen. Pahus! Olisi pitänyt silloin rikastua, kun siihen oli mahdollisuus!

Ja toinen asia, joka ärsyttää aina, kun olen valveilla, on sähkömarkkinat. Kaikki tietävät ja hyvin muistavat, kuinka kunnat ja kaupungit yksityistivät huutaen ja kiljuen kunnalliset sähkölaitokset 1980-, 1990-, ja vielä 2000-luvun alussakin. Mitä siitä on seurannut? Siitä on seurannut ainakin aivan villit hinnankorotukset. Sähkönhinta nousee, jos on erityisen kylmää tai erityisen kuumaa. Se nousee, jos on sateista ja se nousee jos on kuivaa. Sähkön hinta nousee, jos Tasmaniassa tuulee yli 4 boforia, se nousee auringonpilkkujen vuoksi ja se nousee silloin, kun mars on seitsemännessä huoneessa. Sähkönhinta on sidoksissa minun PMS-oireisiini. Ihmettelen, että sähköyhtiöt edes viitsivät keksiä selityksiä hinnankorotuksille. Hinta ei ikinä laske, sitä korotetaan. Ja ei, se ei vaikuta palveluihin.

Lääkkeenä sähkölaskun paisumiseen sähköyhtiöt postittavat varsinkin joulun alla todella ihania ja ekologisia säästövinkkejä, mutta esimerkiksi meillä niistä ei ole hyötyä. Asunto-osakeyhtiö lämpiää öljyllä, joten käytämme sähköä hyvin vähän. Sitä kuluu valaistukseen, musiikin kuunteluun, tietokoneen käyttöön ja pyykin pesuun. Sähkölaskuun vähäinen käyttö ei tietenkään hirveästi vaikuta, kas lasku koostuukin enimmäkseen siirtomaksuista. Älkääkä antako minun edes aloittaa siitä, mihin raha menee. Mutta muotoillaan tämä asia vaikka niin, että niiden, joilla on paljon Fortumin tai Vattenfallin osakkeita, ei tarvitse kilpailuttaa sähköntarjoajia.

Pallopäät voisivat hetken miettiä, kannattaako yleismaailmallinen syntymä-ärsäri kohdistaa siihen Andreihin, joka ottaa Suomi-duunin leveämmän leivän toivossa tai siihen Lindemannin Roosaan, joksa sai sossusta rahaa uuden puvun ostoon. Nämä summat ovat aivan mitättömiä ja täysin yhdentekeviä verrattuna siihen, mikä häviää lompakostasi, kun sähköyhtiö, ruokaketju, tai esimerkiksi asunto-osakeyhtiö käy taskullasi. Elämän perusasiat: lämpö ja valo, asunto ja ruoka, hinnoitellaan niin, että niistä kertyy suppealle joukolle kaikkein suurimmat voitot. Niistä kun ei voi tinkiä. Normaalilla työssäkäyvällä ihmisellä ei ole pian enää mahdollisuutta hankkia omistusasuntoa kohtuullisen välimatkan päästä palveluista. Eikä siitä voi syyttää työttömiä tai maahanmuuttajia, jos ei ole ihan idiootti. Jos on, niin sitten tietysti voi.

Sosialismi, hyvinvointivaltio ja kansalaisaktivismi on kuollut, kauan ja lihavasti eläköön suomalainen optiomiljonääri!

(Kaikkihan nämä asiat tietävät, mutta tulipa paasattua.)