perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Merimerkit

Kaikki rimuramu ja tarkoitukseton krääsä ahdistaa juuri nyt ihan hirveästi. Tuntuu siltä, kuin tavarat nielaisisivat minut. Luulin, ettei kirjoja voi olla liikaa, voi niitä olla. Niitä voi olla aivan liikaa ruskeissa, painavissa pahvilaatikoissa ja pölyisissä paperipusseissa. Ne jököttävät ovenpielissä ja kerääntyvät nurkkiin eikä niihin halua edes koskea.

Sanoin juuri miehelle, etten halua joululahjaksi mitään tavaroita. Uimahalliliput ja lahjakortit kampaajalle tai jalkahoitoon saattaisivat miellyttää paljon enemmän. Puhumattakaan matkoista, elokuvailloista ja kuutamokävelyistä. Kaikkein iloisin olisin, jos ihmiset järjestäisivät jostakin aikaa seurustella keskenään ja olla yhdessä.

Jonkinlainen antishoppailu olisi varmaankin virkistävää: omaisuus kerättäisiin ostoskärryyn ja sitten tavarat lahjoitettaisiin pois kunnes kärry olisi ihan tyhjä. Kotiin voisi palata kevyin askelein litteän kauppakassin kanssa! Eikä se maksaisi mitään. Muutot olisivat nopeita siirtymisiä tilasta toiseen. Maisema olisi tärkeämpää kuin omat henkilökohtaiset mariskoolit, askokalusteet ja ne tuhat hyllymetriä lundiaa.

Joskus menen niinkin pitkälle, että ajattelen, että kaikesta pitäisi luopua. Omaisuuden pitäisi mahtua reppuun. Sitten voisi kuljeskella tai asua hyvin kevyesti, ilman vaatimusta isosta olohuoneesta ja kylppäristä, johon mahtuu pesutorni ja hierova suihku. Mitähän silloin kaipaisi eniten? Minä kaipaisin varmaankin omaa makuuhuonetta ja lakanoita, joissa on turvalliset värit ja ehkä Neil Gaimanin tuotantoa. Ja ilman muuta keittiötä, jossa osaa navigoida vaikka hernerokkasumussa, tietäen kaikkein veitsien, mausteiden, patojen, servettien sijainnin ja ominaisuudet. Vieraiden ihmisten keittiöt ovat pelottavia, niissä kokkaamisessa ei ole mitään koreografiaa, ruokaa laittaa kuin ruumista avaisi. Muiden sängyissä ei tule uni, lakanat haisevat väärältä pesuaineelta, tyynyissä on kystaisia, peitot tukahduttavia ja liian vanhoja tai liian uusia. Tuntemattomien kirjahyllyjen tutkiminen on kuin osallistuisi keskusteluohjelmaan juuri herätettynä outojen ihmisten kanssa.

Tavarat ovat minuuden merimerkkejä, ei niitäkään ole kuin juuri sen verran, että laivuri pysyy väylällä, tietää syväyksen ja karit.

10 kommenttia:

Olivia kirjoitti...

"Tuntemattomien kirjahyllyjen tutkiminen on kuin osallistuisi keskusteluohjelmaan juuri herätettynä outojen ihmisten kanssa."

Mahtavasti ilmaistu!

Minullakin tulee monesti epätoivoisen hamsterin olo, kun katselen kotona ympärilleni. Vaikka en tarkoituksella osta mitään koriste-esineitä tms. erilaista tavaraa, silppua ja sälää vain kertyy. Luulen melkein, että sitä kävelee meille ihan omin pikku jaloin. Kirjoja ostan ja niitä riittää kaikille tasoille ja hyllyille, mutta niin saa ollakin. Kirjoja EI voi olla liikaa! Tai sitten en ole vielä siinä pisteessä.

Mutta eihän tavaraan pitäisi kiintyä. Se pitäisi voida jättää taakseen ilman pienintäkään ikävän vihlaisua. Sehän on VAIN tavaraa. Jos olet, mitä omistat, mitä olet sitten kun menetät sen? Taitaa jäädä nähtäväksi. Taidan olla peräti tunteellinen ihminen, mutta aika moneen kippooni ja väkkärääni liittyy ns. suuri TUNNEARVO. Jtain arvoa kai silläkin on.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikesta sälästä olisin valmis luopumaan. Ja yleensä muuttaessa tuleekin heitettyä valtava määrä sälää menemään.

Kuitenkin on niitä tavaroita, joilla on tunnearvoa tai jotka muutenvain ovat tarpeellisia. Onko materiaan kiintyminen välttämättä kuitenkaan niin suuri pahe? Siinä missä joku on henkisesti fiksoitunut mariskooliinsa niin minä tarvitsen kaksi tietokonettani, kunnon äänentoiston ja levykokoelmani.

Minulla ei ole koskaan ollut paikkaa, jonka olisin kokenut kodiksi. Asuinpaikasta pitää siis jotenkin kehittää minun oloiseni. Tämän kodittomuus-syndrooman takia kuitenkin minun on aina helppo lähteä. Vaikka siellä asunnossa on ne tavarat (lue: äänentoisto ja levyt), jotka tekevät siitä minun - olen kuitenkin mieluiten poissa.

Olipas sekavaa. Tästä ei tainnut ottaa mitään tolkkua.
-Brandon-

MissJenny kirjoitti...

Henkilökohtainen Mariskooli on ahdistava asia! Sain sellaisen joululahjaksi ystäviltä muutaman vuosi sitten, enkä ole toipunut vieläkään sokista. Tiedän joidenkin pitävän moisista kipoista, mutta semmoinen ei sovi tälle tädille sitten pätkän vertaa.

Sen lisäksi, että koko skoolin krumeluuristaili ei puhuttele minua laisinkaan, väriksi oli valittu mitätön tummanharmaa - henkilölle, jolla kynttilät palavat kirkkaanturkooseissa Kivi-tuikuissa ja joka hankkii kotiinsa mieluiten iloisen punaisia objekteja (ne sointuvat hienosti telkun vieressä päivystävään kirkkaanpunaiseen pallogrilliin).
Antishoppailu on hauskaa! Olemme ystävien kanssa ruvenneet lahjoittamaan toisillemme sekä lahjaksi että muutenkin omia tavaroitamme, joista on enemmän iloa toiselle kuin itselle. Käyttämätön suklaakeittokirja matkasi ystävän keittiöön, jossa siitä on takuulla enemmän käyttöä kun minun kirjahyllyssäni. Lahjaksi saatu, käytetty nahkatakki kääritään kohta joulupaperiin ja annetaan ystävälle, jolle se sopii pommin varmasti paremmin kuin allekirjoittaneelle. Voi että, miten tulee hyvä mieli, kun ei tarvitse hankkia uutta kamaa vaan löytää tavaroille uuden, hyvän kodin!

Skoolia en vaan kehtoo luovuttaa eteenpäin, se pitää kaivaa joka kerta esille lahjoittajien vierailun ajaksi.

Jenni kirjoitti...

Nyt on kyllä myönnettävä rehellisyyden nimissä, että perheessämme on peräti seitsemän mariskoolia ja se on nimenomaan se krumeluurius, joka vetoaa: olen kerännyt erivärisiä kulhoja (yksikään ei muuten ole harmaa) vanhalle, romanttisen kolhuiselle peltitarjottimelle (täytyykin ottaa kuva) ja kietonut jalkojen ympärille organzanauhaa. Siihen vaikka valosarja niin avot! Mutta ymmärrän erittäin hyvin, jos joku ei diggaa.

Yksi brändi, jota asunnosta ei todellakaan löydy, on aarikka. Ne helkutin puukuulat saavat aikaan ainoastaan ahdistuksen! Muistan, kuinka täti ja mummo olivat lapsuudessani intona niistä isoista puuhelmipässeistä. Huh. Ennen inhosin myös ratiaa ja pentikkiä, mutta sietokykyni on kasvanut, etenkin, kun ratian raidalliset trikootyynynpäälliset osoittautuivat todella mukaviksi ja kauniiksi.

jospa kirjoitti...

Hmmm. Mariskoolit on siinä ja siinä, riippuu väristä ja ympäristöstä. Monet niistä on kyllä tosi kauniin värisiä, ja varsinkin joulun alla voisin kuvitella, että olisi mukava kattaa tunnelmallinen pöytä kynttilöineen ja asettaa mariskooliin tarjolle liköörikonvehteja. Nam.

Mun ei missään nimessä -listalla on myös kaikki Aarikan tuotteet ja erittäin suuri osa Pentikiä. Ja Aaltomaljakko. Jos minulla ei olisi suurempia murheita, saattaisin joskus jopa rukoilla, ettei kukaan koskaan yrittäisi lahjoittaa minulle sellaista! Ratiaa meillä sen sijaan on: puiset cd-kotelot, jotka on ihan ok ja varsin epädesigntuotteet. Marimekkoa mulla on paljon, mutten niistäkään kaikista tykkää, retrolla rahastaminenkin alkaa pikkuhiljaa ärsyttää.

Se sälästä luopuminen saattaa meillä olla lähempänä kun haluaisimmekaan, voi olla että joudumme kosteusvaurion takia evakuoimaan tavaramme eikä ne kaikki varmaan millään mahdu minnekään...

Vaadin kuvan tuosta mariskoolitarjottimestasi, varsinkin kun sivistyksessäni on organzanauhan kokoinen aukko!

MissJenny kirjoitti...

Tarkennan hiukan: en vastusta mitenkään mariskoolia (pidän niistä erityisesti kynttilänalusina ja sukklaakonvehtien löytämispisteenä), vaan halusin tuoda esille järkytykseni henkilökohtaisesta skoolikokemuksestani. Kirjoitin vallan epäselvästi, sori.

Lahjanantajan motiivina oli ensisijaisesti huomio siitä, että minulla ei vielä ollut moista kapistusta hyllyssäni. Huomiotta sitä vastoin jäi se tosiasia, että se ei sovi tyyliini eikä ole makuni mukainen.

Tahtoo myös nähdä kuvan tuosta Mariskooli-asetelmasta, kuulostaa hienolta!

Jenni kirjoitti...

missjenny, ei se mitään haittais, vaikket tykkäiskään, mutta ymmärretyksi tuli! Muistelen aaltomaljakkoshokkiani: sain aaltiksen isältä synttärilahjaksi (tyyliin olet nyt sen ikäinen...) Tällä hetkellä mustikansinisessä pikkuaallossa on ripsiväri, eyliner yms. putkuloita:)

Anonyymi kirjoitti...

Tarkennan hiukan: vastustan Mariskoolia tarvittaessa vaikka Fiskarsin halkomakirves kädessä. Kerätköön muut niitä miten paljon haluavatkaan, mutta jos sellaisen yrittää kiikuttaa minun ovestani sisälle niin saa varautua juoksemaan lujaa ja väistämään lentävää Mariskoolia.

Varmaankin tästä kirjoituksesta johtuen näin viimeyönä painajaista, jossa yli-sympaattinen työkaverini (jota en loukkaisi mistään hinnasta) suunnitteli hankkivansa minulle valmistujaislahjaksi Mariskoolin. Hän vielä näki vaivaa keräämällä jotain kaupan alennuslappuja saadakseen sen järkevään hintaan. Moinen repisi sydänparkani, kun hajoaisin inhotuksen ja hyvän ihmisen vaivannäön ristiriitaan. Onneksi se oli unta...

Olen pyrkinyt ilmoittamaan kaikille hyvin selkeästi, että älkää tuhotko terveyttänne tyrkyttämällä minulle Mariskoolia. Tosin isän puolen suku on jo kerran tehnyt sen tempun, kun sanoin, että EI Kalevala Koruja...

Vaan minusta se Aaltovaasi on ihan hieno. Yhtään taloa se ukko ei osannut suunnitella, mutta muuta kyllä. Se maljakko pitäisi vaan saada täyteen lasihelmiä. Se olisi niitä harvoja sälä-luokan juttuja, jonka kotiini huolisin.
-Brandon-

Jenni kirjoitti...

Ajatellaan positiivisesti: meillä taviksen statussymboli on designlasiesine tai muinaiskoru (olkoonkin, että niiden hinta voi paikoitellen olla hyvin kohtuullinen) eikä esimerkiksi jäätelökone tai jouluvalot...

Anonyymi kirjoitti...

iloinen kirjoitus! täällä kolmannessa maaillmassa vasta opetellaan kuluttajuutta