Kirjavinkkaus meni tänään jotenkin mönkään. Otin mukaan omia suosikkejani: Adamsin Ruohometsän kansan, Pullmanin Kultaisen kompassin ja Enden teoksen Tarina vailla loppua. Omien suosikkien esittely on hirveän vaikeaa. Se on liian intiimiä. Yläasteella olisimme sanoneet, että se on hävöä.
Lisäksi Minusta tuntui koko ajan siltä, ettei mitkää yritykset kuvata teoksia tee niille oikeutta. Sen sijaan Erkki Rekimiehen Suurten metisen vaeltaja osui ja upposi, vaikka se onkin lempilistaltani. Mikähän siinä on? Haistaako mukulat vimman ja epätoivoisen kiihkeyden? LUE TÄMÄ, LUE SE, PLIIS, LUE! Pitäisi olla viileänkolea, mikä taas on lemmenhuumassa melko vaikeaa. Aloitin Ruohometsän kansan uudelleen. On uskomatonta, ettei Adams sen koommin onnistunut tekemään mitään sen veroista.
Vai onko?
Onko mahdollista tehdä useita, hyviä kirjoja? Vai onko jokaisella kirjailijalla SE TEOS, toteutumistaan odottava potentiaali tai nerokas kirja, joka kelluu kirjailijan ulottumattomiin kuin kuumailmapallo, ja johon kirjailija ei enää koskaan yllä? Ehkä toiset sirottelevat neroutesa moneen kirjaan. Säästelevät sitä. Eivät tuhraa kymmentä, viittätoista, kahtakymmentä vuotta yhteen, joka vain leijuisi pois, jättäisi kirjailijan huutelemaan peräänsä. Huitomaan lyhyitä käsiään.
11 kommenttia:
Entäs Shardik? Kyllä se ainakin minulle tarjosi ihan massiivisen hienoja hetkiä.
Tuo että kirjailija valuttaa kaiken neroutensa yhteen teokseen kuulostaa vähän vanhanaikaiselta. Ei sellasta nykyään. Ei nykyään muutenkaan ole kunnon traagisia kirjailijakohtaloita. Sellasia, että onnistuu julkaisemaan vain muutamia vinksahtaneita sydänverellä kirjoitettuja opuksia, ja sitten kuolee tylysti. Nykyisin kaikilla on pitkä tasainen julkaisu-ura.
Tai toinen selitys. Ehkä Adams ei ole niin hyvä kirjailija. Yhden kerran vaan hänellä napsahti kohilleen. Ihan uran alussa? Kun hän ei vielä ollut tajunnut, että se on oikeasti vaikeaa. Siksi suoritus oli rento, ja jälki legendaarista. Vertaa esimerkiksi Toni Niemisen mäkihyppyuraan.
Ja huomasin vihdoin, että nimen saa tähän ylöskin.
En päässyt Shardikin kanssa alkua kauemmas, jospa aika ei ollut sille kypsä.
Nykyisyys on tylsää, siitä puuttuu dramatiikkaa siellä, missä sitä ei ennestään ole sietämättömän paljon.
Tuo jälkimmäinen selitys kyllä tukee sitä neurouden vuodattamista:) Ehkä Toni Niemisestäkin olisi voinut tulla hyvä, jos hän olisi jäänyt välillä pienemmille sijoille...
Hoo. Mene tiedä.
Pakko muistuttaa että Adamsin Ruttokoirat on hieno ja koskettava romaani!
NO niin, tulkaa nyt nolaaman mut omaan blogiini:) Mokomat...
Ruttokoiria en ole lukenutkaan. Ehkä mun teoria ei pidä aivan täydellisesti vettä. Ha. Hehe. Yleensähön mun teoriat ovat täysin aukottomia.
Lapsena ajattelin, että Ruohometsän kansa on Täydellinen Kirja. Olen yhä sitä mieltä. Sama kirja myös estää minua ryhtymästä kaunokirjailijaksi, koska sen musertavan mahtava varjo väijyy kaiken vähäisemmän yllä ylivoimaisena esikuvana. Voisi kuvitella, että jos vahingossa kirjoittaa täydellisen kirjan, siitä voi kirjailija itsekin osittain lamaantua loppuiäkseen, kun kerran vähemmästäkin voi. Pitääkin mennä heti lainaamaan kirjastosta se Ruttokoirat, jotta pääsen näin synkeistä mietteistä.
Se tosiaan kannattaa. Pidin Ruttokoirista ehkä jopa vielä enemmän kuin Ruohometsän kansasta.=)
mielenkiintoinen teoria. en minä ole innostunut todella vielä kenestäkään, joka olisi kirjoittanut kuin päätalo tai hietamies (nyk. joku muu). siis pinottain.
minun sala(?)rakkaani(!) virginia on kyllä kirjoittanut useamman uskomattoman hyvän kirjan, mutta hän tappoiki itsensä. kaikki suuret nerot ovat olleet hieman hulluja. ja parhaimmat tappaneet itsensä.
joku viisas sanoi, että siinä vaiheessa kirjoittajasta tulee huono, kun hän alkaa olla tyytyväinen omiin kirjoituksiinsa.
-strangelove-
Strangelove, tuo omituisten kirjailijahöpinöiden vakkari:) Pus! Sellaisissa kirjailijoissa, jotka eivät älyä haipua pois on tosiaan jotain vastenmielistä. Ja miten hitossa joku voi tehdä jotain 25 suurromaania, kun toiset hinkkaa jotain lausetta päiväkausia?
Mulla on nämä kaksi kirjoittamisjutskaa, joita olen raahannut mukana jo pian kymmenen vuotta. Jeesses. Ideoita ei niinku pulppuile. Mutta minähän en toki olekaan mikään kirjailija. Mutta kuitenkin omahyväisesti niinku samastuin...
Osittain! Senhän huomaa joka lajissa. Toiset tekee monta hyvää kokonaista levyä, toiset "vaan" yhden hyvän singlen.
Äh, ja pitää vielä jakaa, että Ruttokoirien jälkeen näin vuositolkulla unta koirasta, jonka pään ulkopuolella roikkui kasvain. Aika vaikuttavaa siis.
jeesses, unia koirasta, jonka päästä roikkuu kasvain... on siis lisättävä Ruttokoiratkin sinne päättymättömälle lukulistalle1
Lähetä kommentti