hämärä varjoihoni väistää
sinun koukkuna tarttuvaa katsettasi
käännän sinulle
pitkän, hiljaisen selkäni, se on
sinua silmättömänä muurina vastassa
siihen et saa kynsiäsi kaivetuksi,
hapuilet,
vesikasvihiukseni
liukuvat sormistasi,
katkeavat ja repeävät irti
minun käteni putoaa voimattomana,
kirpoaa otteestasi painavana,
tekee kuolemaa
ryömii taskuun piiloon märkää kipua
minä kätken itseni, minä
häivyn maaston kuvioksi
olen se puu, joka kaatui ilman meteliä
jo pitkän aikaa sitten,
se vaipui maahan ja painoi itsensä sammaleen,
verhotui sieniin ja hajosi
älä turhaan hairaa minua katseellasi:
minä en ole enää tässä
olen vähenevä kuu, pelkkä ohut suikale itseäni,
pimeässä avaan hiljaa oven
lasken sydämeni luukorissa kaivoon
* * *
Runotorstain aihe: minä/minuus.
* * *
Editoitu 2.6.2006: kommenttien paljous melkein mykisti, korjasin vähän runoa saamani palautteen pohjalta. Mainittakoon vielä, että kritiikki - kaikenlainen mutta perusteltu - on tervetullutta.
15 kommenttia:
Mahtava runo, sinussa on ...sielua??
Lainasin muuten tekstiäsi erääseen meemiin, johon haastan sinutkin:
http://jospa.vuodatus.net/blog/147179
Kiitos Jospa! Olet jo toinen, joka haastaa, joten kai mun on...
sehän on ihan henkeäsalpaava runo. jännää miten erilaisia juttuja ihmiset kirjoittavat. mitä tulee mieleen ja silleen. mutta tuo oli hyvä
Vahvaa visuaalisuutta! Väkevää luontosanastoa. Viritit mieleeni Peter Weirin elokuvat, joissa luonto kuvataan kauniina, mutta myös jännittävänä ja salperäisenä.. Hyvä teksti!
Haaste. "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."
Tykkäsin runosta.
Kiinnostava lähtökohta kirjoittaa runo minuudesta, jota tarkastellaan eräänlaisen negaation kautta: miten "minä" kääntää selkänsä toiselle ja haihtuu tämän silmistä ja elämästä omasta halustaan. Näin tulkitsin runoasi. Kuvasi ovat vahvoja, ne saavat lukemaan uudestaan. Ja kuten Emmikin sanoi, kiinnostavaa miten eritavalla aihetta lähestytään.
Hienosti kuvattu! Runossasi sinä menit, minä runossani tulin. Niin erilaiset tunteet. Luonto puhuttelee sinua, sitä on nautittavaa lukea.
Hei ja kiitos kaikista kommenteista! Upeaa saada palautetta: yritän ottaa opiksi ja jättää itsekin ajatusjälkiäni. Kritiikki on sallittua, lupaan etten loukkaannu ja mökötä:)
Pidin kovasti runostasi. Kielikuvat suorastaan imaisivat mukaansa. Haikea jotenkin.
"koukkuna tarttuva katse" on todella tehokas ja tuntuva kuva. Tunnistettava. Kaikkinensa haikea ja kaunis. Luukorissa kaivoon laskeutuva sydän, elämänlanka ja/tai elämänkaipuu, sielun kongretia tms. viimeistelee haikeuden surumielisyydeksi. Pidin ja sain ajatusta. Opin myös uuden sanan "hairata"!
Yhtä mykistävän hieno runo kuin edellinenkin (siksi juuri en sitä kommentoinut, että se mykisti minut vallan). Odottelen jo seuraavaa ... :)
Onpas mykistäviä luonnehdintoja:) Seuraavan runon joudun viittomaan!!
Käsinkosketeltava tunnelma. Voin kuvitella tämän ääneen luettuna, kuinka ensimmäisessä säkeistössä tahti kiihtyy, viha nousee pintaan. Loppua kohti runon puhuja luovuttaa, ei jaksa puolustautua ja maastotutuu ympäristöönsä.
Kuinka tuttua kun joku on satuttanut. Ensin vihaa ja puolustautuu. Ote kirpoaa ja lopulta painaa oman minuutensa jonnekin piiloon, ei tahdo olla oma itsensä vaan sulautuu massaan.
"lasken sydämeni luukorissa kaivoon". Tavallaan karmaiseva loppu, mutta kuitenkin se on niin ymmärrettävää, kun ei tahdo koskaan enää sydäntään särjettävän.
Vähän häiritsee se, että pilkkuja on käytetty suhteellisen paljon, mutta pisteitä ei ollenkaan. Tavallaan tuntuu, että säkeistöt jäävät kesken kun pistettä ei ole ja kuitenkin taas seuraava säkeistö alkaa isolla kirjaimella. (Kamala, mikä pilkunviilaaja. Anteeksi.)
Mutta myönnän jämähtäneeni tietyntyyppisiin runoihin ja niiden lukemiseen. Uusien, erilaisten runojen lukemaan opettelu, niihin tutustuminen vie oman aikansa..
Mutta tästäkin runosta löydän itseni, taas kerran.
Kirsi: hyvä, kun huomasit pilkkujutun. Olen sellainen englantilainen pilkuttaja, haluan pilkun jokaisen ajatuksen väliin. Runohan on sikäli keskeneräinen, että tein sen hyvin nopeasti ja luin kerran, pari läpi, jotta kuulisin, kuinka se toimii. Rytmistä saa paremmin kiinni lukemalla.
Luukorilla tarkoitin "lopullisen ratkaisun" lisäksi myös sisimpänsä kätkemistä. Toisaalta olen iloinen erilaisista tulkinnoista: mielestyäni runo syntyy vasta lukijassa, joten vääriä tai oikeita tulkintoja ei ole. Ei edes runoilijalla itsellään.
Lähetä kommentti