Olen jo joitakin päiviä pohtinut, mistä elementeistä syntyy hyvä minäkuva ja terve itsetunto: omaa kehoa ja mieltä hoitava ja palveleva elämänasenne? Psykologiaan perehtymättömänä seuraavat ajatukset ovat syntyneet reilusti kyökin puolella ja hakeneet stykkeitä edellisten anoreksiaa ja ruumiinkuvaa käsittelevien postausten kommenttilaatikoista. Soisin keskustelun jatkuvan.
Ihminen oppii apinoimalla toisia ihmisiä. Äkkiseltään vaikuttaisikin siltä, että syömishäiriöiden ja häiriintyneen ruumiinkuvan taustalla on joukko opittuja käsityksiä ja toimintamalleja. Tuntuu kovin oudolta, että ihminen luonnostaan inhoaisi omaa kehoaan: lasten suhtautuminen omaan vartaloonsa ja alastomuuteen - sekä muiden vartaloihin ja alastomuuteen on mutkaton ja suora. Alastomuuden ja kehon piirteiden häpeäminen on opittua, estetiikka kulttuurisidonnaista.
Mistä nämä mallit tulevat? Ei ole varmaankaan oikein syyllistää syömishäiriöisten perheitä, mutta kodin ilmapiirillä ja kasvatuksella täytyy olla iso merkitys - huolimatta siitä, että anorektikot vaikuttaisivat järjestään olevan "kunnianhimoisia ja kilttejä, hyvien perheiden kympin-tyttöjä". Jos tyttö ei kuitenkaan halua kasvaa naiseksi ja naisen rooliin, täytyy rooliodotuksissa olla jotain pahasti vialla. Jos kyseessä on naisen roolin ongelmallisuus, löytyisi selitys myös sille, miksi syömishäiriöt ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä.
Millaisia naisroolimalleja lapsille sitten on tarjolla? Lähimpänä on perheenjäsenet ja ystävät. Uskoisin, että hyvä perusta minäkuvalle ja suhtautumiselle omaan kehoon rakentuu vanhempien esimerkin kautta. Uskoisin, että on tärkeää nähdä kotona, kuinka vanhemmat osoittavat toisilleen mutkattomasti myös fyysistä hellyyttä: pussailevat ja halailevat ja ihastelevat toisiaan. Luulen, että vanhempien suhtautuminen omaan kehoonsa välittyy myös lapsille: kannattaisi varmaan miettiä, opettaako lapset inhoamaan omaa vartaloaan ja pitämään kurvit kurissa omituisilla yhden ruoka-aineen dieeteillä - itse en muista, että kotona olisi kukaan ollut koskaan laihiksella, eikä siihen ollut tarvettakaan, tavallisella kotiruoalla kun ei liho.
14 kommenttia:
Olen ollut havaitsevinani, että syömäongelmaisten perheissä saatetaan myös tarpeettoman paljon kiinnittää huomiota ihmisten painoon - siis, päivitellään alvariinsa kuinka se ja se on niin lihonut tai kovin laihtunut. Taudin puhkeamiseen tarvitaan varmasti monipuolinen cocktail eri riskitekijöitä, eikä tämä kuitenkaan liene järin merkittävä.
Itse olen usein miettinyt, mikä on pelastanut minut tuolta vitsaukselta olenhan ollut tietyllä tapaa riskiryhmää. Ehkä se, että siellä, mistä tulen, ei naisihmisten ulkomuotoa pidetä juuri minään. Persoona on kaikki kaikessa - sukuni ja perheeni on ollut helppo kasvualusta kaltaisilleni seinästä reväistyn näköisille kikkaileville ekstroverteille.
Syömishäiriön puhkeaminen on varmasti monimutkainen juttu, voihan samasta perheestä kasvaa yhden anorektikon lisäksi pari täysin normaalisti ja terveesti kehoonsa, syömiseen ja ruokaan suhtautuvaa tytärtä.
Vanhempien syyllistäminen ei käsittääkseni auta ketään, ja vierestä katsoneena olen huomannut, että lähes poikkeuksetta vanhemmat hoitavat aivan itse itsensä syyllistämisen ja vielä ankarimman kautta - oli siihen sitten oikeasti syytä tahi ei.
tosiaan, kuten on jo ilmi tullut, anoreksiaa sairastavat myös miehet. mikään sairaus (joka ei liity anatomiseen sukupuolieroon) ei ole sukupuolisidonnainen. ja psyykkiseen sairauteen tarvittavat värkit löytyy meiltä kaikilta.
minun kotonani ei ole painoasioista kummemmin paasattu eikä siellä ole oltu jatkuvalla laihdutuskuurilla. enemmänkin painotettiin yhteisten ruokahetkien tärkeyttä (tervetuloa perheidylliin).
tänään puhuin kutistajan kanssa juuri näistä sairauden syistä. (kirjoittelen varmaan omaan blogiin tarkemmin.) itselläni yksi selkeä tekijä on ollut koulukiusaus, mutta anoreksiaan sairastuminen on monisyinen juttu.
eräs lapinlahdessa toiminut psykiatri sanoi syömishäiriöyksikön olevan perfektinistihoitola. anorektikko mielletään usein kiltiksi, ahkeraksi ja älykkääksi tytöksi. tämä ei välttämättä ole kovin kaukana totuudesta. anoreksiaan liittyy lähes poikkeuksetta sairaalloinen perfektionismi. ja sen eteen on valmis uhraamaan kaiken.
-strangelove-
Paikallisena kyökkineurologina muistuttelen, että perimäkin vaikuttaa :-)
Ekaksi funtsin, mitä tarvitaan siihen, että pystyy järjestelmällisesti sairastuttamaan itsensä.
Autisteja läheltä seuranneena voin myös kertoa rintaäänellä, neurologiset erityispiirteet liittyvät usein sellaiseen käytökseen, että omat perustarpeet voidaan ohittaa ja laiminlyödä karkeastikin. Autismikirjon väellä esim. ohittamiskelpoisia tuntemuksia voivat olla nälkä, jano, kuuma, kylmä, väsymys... Jos vielä jokin henkinen draivi (obsessio/kompulsio) on tarpeeksi kova, elimistön tarpeiden ignorointi on ihan mahdollista toiseen tapaan kuin neurologisesta käytännöllisemmin toimivilla porukoilla.
Ehkä anorexia nervosa on monilla yksi obsessiivisen ja kompulsiivisen reagoinnin muoto. Se ei välttämättä ainakaan kaikilla liity niin paljon kehonkuvaan kuin siihen, että syöminen on kerta kaikkiaan sellainen alue omassa elämässä, jota voi hallita. Elämänhallintaahan me kaikki edes himppusen tarvitaan, tai sen tunnetta.
Syitä syömishäiriöihin ja sen anorexiamuotoon on takuulla monia (anteeksi tämä itsestäänselvyys, se vain pitää aina sanoa). Kaikki me reagoimme jotenkin, jos meitä jostain suunnalta tarpeeksi mätkitään (vaikka koulukiusaamalla) ja ympäristö- & perintötekijät tietty vaikuttavat suuresti, millä tavalla itse kukin päsähtää.
Äh, enpä tiedä, toinko nyt mitään uutta tähän keskusteluun. Joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen keskustelu!
Tuo onkin jännä juttu tuo hallinta.. laihduttamisen vaivihkainen muuttuminen anoreksiaksi voi kenties alkaa juuri siitä, että edes syömistään voi hallita eikä siihen muut puutu, mutta hallinnasta ei ole kysymys enää silloin kun on tosissaan sairastunut anoreksiaan, bulimiaan tai BED:iin.
Yksi läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan ja bulimiaan 20 vuotta sitten, ja siitä asti hänen elämänsä on ollut aikamoista taistelua, välillä on käyty sekä kuoleman että mielenterveyden rajoilla. Sivusta seuranneena ja koko perheen tuntevana olen tuntenut itseni aika avuttomaksi ystäväni ja hänen perheensä hädän ääressä.
Hän aivan oikeasti ja todella ymmärtää olevansa sairas ja haluaa parantua, mutta kun se ei vielä riitä. Hän on joskus sanonut, että jos anorektikon käskee vain syödä tarpeeksi, siitä on yhtä vähän hyötyä kuin käskisi vaikeasti masentuneen ryhdistäytyä! Se että pareneminen ei ole kummallekaan ryhmälle helppoa, ei silti tarkoita sitä, etteikö suurin osa heistä haluaisi parantua ja ymmärtäisi olevansa sairaita.
Loppujen lopuksi tämä pro-ano porukka edustaa hyvin pientä osaa anorektikoista, mikä ei tietysti vähennä ilmiön vastenmielisyyttä. Kiukun heräämisen sijaan ilmiö saa minut vain surulliseksi.
"Jos tyttö ei kuitenkaan halua kasvaa naiseksi ja naisen rooliin, täytyy rooliodotuksissa olla jotain pahasti vialla. Jos kyseessä on naisen roolin ongelmallisuus, löytyisi selitys myös sille, miksi syömishäiriöt ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä."
Tällöinhän heidän pitäisi tajuta etukäteen, että äärimmäinen laihduttaminen estää heidän aikuistumisensa, mutta tajuavatko he tämän syy-seuraus -suhteen?
Voisi ajatella, että he myös tavoittelevat laihduttamisella juuri hyväksyntää naisena. Koska eivätkö jotkut heistä kuvittele juuri järkyttävän laihoina olevansa kauniita ja haluttavia?
Kirvesti -78
Kiitos kommenteista jälleen! Näistä kaikista kun saisi sellaisen elegantin synteesin niin... Pieni kyökkipsykologi minussa on ihan innoissaan. Yhteenvetona anoreksia voisi siis liittyä paitsi rooliodotusten pelottavuuteen/mahdottomuuteen, myös (liioitelluun) elämänhallintaan, jopa perustarpeiden ohittamiseen jonkin pakkomielteen vuoksi tai äärimmilleen viedyn perfektionismin vuoksi.
Tuskin mitään tiettyä syytä voidaan osoittaakaan, vaan syitä ja elämäntilanteita on monia. Syitä täytyisi osata miettiä ketään syyllistämättä jo siksikin, että syöminen on herkkä alue.
Mitä seuraavaksi? Syömisen ja syömishäiriöiden rajatapauksia? Erilaisia vartalosuhteita? Syömiseen liittyviä pakkomielteitä, kieltoja ja tabuja (joita on aivan kaikilla)?
Laihduttavat tytöt saattavat siis haluta paeta aikuisuutta. Siis seksuaalisena olentona olemista. Mutta tässä on jotain outoa havaittavissa. Tytöt ovat kuitenkin jo monelta suunnalta imeneet varmaan itseensä sen, että ihannenainen on erittäin laiha. Siis markkinoiden luoma ihannenainen joka esiintyy esim. kadunvarsimainoksissa. Mainosten naiset edustavat kait siis jotain vaikeastisaavutettavaa kauneutta, johon kaikki eivät pysty. Mutta he ovat malli sille.
Jos siis tyttö ei halua tulla naiseksi ja siksi laihduttaa sairaalloisesti, hänestähän kuitenkin tulee jossain vaiheessa laihduttamista ”mallin mitoissa oleva”. Siis mainosmarkkinoiden mukaan ilmeisesti kovinkin haluttava. Mutta tätä paradoksaalisuutta ei anorektikko varmaan huomaa ajatellakaan.
(Tätä ristiriitaa ei tietenkään ole edes olemassa kuin niiden anorektikkojen kohdalla, joiden anoreksian syynä on tuo aikuisuuden pelottavuus.)
Mainosten naismallit olivat käsittääkseni vielä parikymmentä vuotta sittenkin paljon nykyistä lihavampia. Niin, mietin mitä sanaa tuossa käyttäisi, mutta se on tämän nykyajan syy, että ”lihavampi” kuulostaa hyvin negatiiviselta.
Kirvesti -78
Tuo yleinen elämänhallinnan puute ja tunne siitä, että omaa syömistään voi ainakin hallita tuntuu joissakin tapauksissa olevan aika olennaista. Jos ihminen kokee elämänsä epätyydyttäväksi eikä pysty tekemään suuria päätöksiä, syömisen hallitsemisesta voi saada suuretkin kiksit.
Hyvä masennukseen taipuvainen ystäväni on jo vuosia elänyt epätyydyttävässä suhteessa, josta ei pysty yrityksistä huolimatta irroittautumaan. Jo vuosia hän on aina silloin tällöin hurahtanut johonkin hörhöjuttuun säännöllisesti, johonkin sellaiseen, joka selittää paljon erilaisia oireita väsymyksestä allergioihin, esim. erilaiset paastot, lisäravinteet etc. Tänä keväänä hän keksi, että kaiken pahan alku on sinkin puute + hiiva kehossa. Niin hän siirtyi ruokavalioon, jossa ei voi syödä mitään 'normaalia'; ei leipää, ei hedelmiä eikä useimpia vihanneksia, ei mitään missä on tärkkelystä, sokeria, lisäaineita tai hiivaa, ei alkoholia. Sinkkiä tietenkin pillereinä päälle. Esimerkiksi työpaikkaruokalassa hän on koko kevään syönyt pelkkä lisäkesalaattia. Totta kai hän on kevään aikana laihtunut, ei mihinkään anorektikkokuntoon mutta huomattavasti kuitenkin, ja on itse sitä mieltä että loistojuttu, vointi erinomainen.
Mitäpä tähän sanoisi? Uskon, että kuka tahansa vähänkin pyöreähkö nainen voi loistavasti laihduttuaan 10 kg, oli menetelmä mikä hyvänsä. Ihmissuhteet ja muut solmut voivat yhtä huonosti kun ennenkin, mutta nyt se ei enää haittaa häntä, hän tuntee olevansa niin paljon vahvempi. Minulla on se tunne, että hän on koko ajan jollain lailla high eikä oikein tajua mitä tekee, mutta paha tuota on mennä arvostelemaankaan. Ehkä en vain itse ole tajunnut että sinkki ja hiiva ovat kaiken avain?
Eli anorektinen laihduttaminen sijaistoimintona? Kuinka kiehtova ajatus! Oman kehon hallinnalla feikataan elämänhallintaa ja onnistumisen tunne edes tässä asiassa auttaa kestämään elämän muita, vaikeampia asioita.
High muuttuu vain käden käänteessä low'ksi. Vähän niin kuin huumaavien aineiden käytäjillä. Silti ensimmäinen, hyvä kokemus saa hakemaan samaa olotilaa yhä kovemmilla keinoilla, jotka aikaa myöten käyvät kunnon ja mielenterveyden päälle...
niinhän se usein menee. syömisrutiineista (oli se sitten paastoa, ahmintaa, oksentamista...) tulee tapa hallita kaikkea. jos tentti menee huonosi niin laihdutan. jos teen tanssiesityksessä virheen niin laihdutan. jos ihmissuhteissa on ongelmia niin laihdutan.
tunnistan itse kyllä, että tuo ajattelu on aivan typerää, mutta se ei estä toimimasta sen mukaan. jokaisesta virheestä (siis täydellisyyden puutteesta) aiheutuva paha olo on peitettävissä laihduttamisella. sitä kautta hallitsen elämääni.
paljas kommentoi hyvin. tosiaan moni anorektikko tiedostaa sairauden ja minäkin voin luetella kaikki mahdolliset fyysiset/psyykkiset vaikutukset, hoitokeinot, lääkitykset... se ei silti tarkoita sitä, että paranisi. pelkkä tieto ei paranna ketään. tieto ei estä onkologia kuolemasta syöpään.
kauran ajatus tuosta neurologian puolesta oli mielenkiintoinen. ehkä sekin asia joskus selviää... psyykkisiin sairauksiin pätee se yleinen linja, että sairaudet eivät yleensä suoraan periydy, mutta alttius periytyy. mitään anoreksia-geeniä tuskin on.
ja en tiedä onko tuon naiskuvan kanssa mitään paradoksia. vaikka olisi mainosten mallinaisten tapaan laiha niin se ei välttämättä tee yleisen mielipiteen mukaan ihmisestä seksikästä. ja minun kohdallani asia ainakin menee niin, että laihtuessani näytän kyllä enemmän lapselta kuin mallilta.
-strangelove-
Jo varhaislapsuudesta minulla on muistoja siitä, että äiti oli nestepaastolla. Myös äitini jatkuva painon tarkkailu on jäänyt mieleen. Lisäksi painoa on perheessäni aina kommentoitu. Lihoin tai laihduin, kuulin siitä varmasti. Vanhempieni lisäksi myös sisarukseni muistivat huomautella painostani.
Syitä syömishäiriööni oli monia, mutta vasta näin vanhempana olen ymmärtänyt, että kotini laihuusmyönteinen ilmapiiri ja kasvatus vaikuttivat varmasti asiaan.
Keskustelu siis jatkukoon! Teen jonkinlaisen yhteenvedon ja jatkan aihetta sivuten tässä pikapuoliin (eli pysykää kanavalla ja luuri korvalla):)
Ah ah! Mutta kodin ei tarvitse olla edes laihdutusmyönteinen, riittää että vaan ollaan kiinnostuneita toisen painosta!Päälle kahdenkymmenen ikävuoden olen alkanut vältellä myöskin niitä sukulaisia, jotka ovat olleet minulle rakkaita koska siinä missä muut ihmiset puhuvat ilmasta, meidän suvussa puhutaan minun painostani. Kaikissa juhlissa, kaikilla synttäreillä... Ihankuin omat asiani(ja niihin liittyvät tunteet) olisivat jonkinlainen julkinen viihdyke? Mitä helvettiä ne ajattelivat kun rupesivat esipuberteetin tienoilla vuorotellen antamaan urheilukirjoja ja muuta kevyin vihjein maustettuna lahjaksi, sitten kun laihdutan niin kaikki hohottavat suureen ääneen että no nyt se tyttö on oikeen topakka ja laihduttaa ja lopulta ihmettelevät että mitenkäs se noin on kuihtunut ja tuputtavat tuputtavat tuputtavat ruokaa (jonka tietenkin käyn oksentamassa). Joskus mietin että saattaisin olla ihan toinen ihminen, jos olemustani tai minuuttani ei olisi sukulaisrakkauden toimesta olisi supistettu pelkästään painonvaihteluun. Haloo, miksi te kiinnostuitte musta painona, ei ihmsenä?
Lähetä kommentti