Yritän käyttää mahdollisesti viimeisen saikkupäivän hyödyllisesti ja avaan Kiiltomadon. Otso Kantokorven pääkirjoituksen otsikko "Ovatko runo ja maalaus mielenkiintoisia halkeamia?" nykäisee minulta aluksi maton alta ja menen hakemaan kahvia. Älkää ymmärtäkö väärin: tästä ei ole tulossa sellainen "Apinatkin osaavat maalata modernia taidetta" -postaus. Minulla on kompetenssia lukea kirjallisuuskritiikkiä, eikä kritiikin kieli sinänsä ole minulle vaikeaa, outoa tai pelottavaa. Olen valmistunut yleisestä kirjallisuustieteestä ja pystyn ymmärtääkseni väittelemään uskottavasti, pitkäpiimäisesti ja sitkeästi ynnä ylen vaickiaa cieltä cäyttäen jostakin kirjallisesta koukerosta. Onkin eri asia, huvittaako se minua.
Minusta on ihana tökkiä älynystyröitäni erilaisilla hiilihagoilla, helppo pikkukiva ei ole se, mitä haen elämältä tai taiteelta. Mutta voi hyvänen aika, että joskus toivoisin, että kirjallisuudesta puhuttaisiin jollakin toisella tapaa. Kantokorven kritiikin kritiikki on kylläkin varsin ansiokas ja ajatuksia herättävä (sanoisin myös mielenkiintoinen, mutten uskalla), niin kuin useimmat Kiiltomadon tekstit. Mutta kuinka monelle koukeroinen tai edes hetkellisesti käsittämätön otsikko on varoitusmerkki: peräänny! Hic sunt dracones!
Kaipaisin ihan uudenlaista kirjallisuuskeskustelua. Sen ei tarvitsisi olla kevyttä, mutta se saisi kernaasti olla raikasta, värikästä ja vilkasta ja kiinni ihmisten arjessa ja elämässä. Siellä, missä kirjallisuudenkin paikka on.
Kartoista voi muuten etsiä lohikäärmeitä selaamalla esimerkiksi Hargrett Rare Book and Manuscript Libraryn kokoelmia.
9 kommenttia:
Kantokorven juttu oli hauska, olen hihitellyt tässä, mutta oi ja voi, koukeroita on enemmän kuin egyptiläisessä hautapaadessa.
Kirjailijan häiriöklinikalla Kirsti pitää yllä kirjallisuuteen(kin) liittyvää keskustelua, joka on ymmärrettävässä muodossa.
Nyt jään miettimään, löytyykö SusuPetalin kuvista ja runoista halkeamia.
Hyvä kirjoitus, Jenni.
Älä muuta viserrä. Kirjallisuustiede ja erityisesti kirjallisuustieteilijöiden kirjoittama kritiikki on eristänyt ihan itse itsensä sinne norsunluutorniin, jonka seinässä ei ole tikkaita niille, joille jargon ei avaudu.
Minun vastaanottimeni kirjallisuustieteellinen jargon kääntää välittömästi off-asentoon. Silti kaipaan kritiikkejä ja keskustelua kirjallisuudesta. Kielellä, jota meistä mahdollisimman moni osaa puhua.
Minäkin kaipailen ihmisläheisempää kirjallisuuskeskustelua ja myös muuta kulttuurikeskustelua. Ne ovat kuitenkin aiheita, joista luulisi muidenkin voivan puhua kuin koukeroisten kirjanoppineiden (tämä isku ei ole tarkoitettu asian puheeksi ottaneelle bloginpitäjälle vaan jonnekin kauemmas, korkeille jalustoille).
Kun asia kerran on niin kuin sinäkin sanot - kirjallisuuden (ja muunkin kulttuurin) paikka on siellä, missä ihmisetkin ovat. Mutta nyt tuntuu siltä, että jotkut yrittävät ripustaa sen niin korkealle, ettei kansa ylety. Enkä oikein ymmärrä miksi.
Susu: Olenkin Kirsti-fani, mun mielestä hän pitää yllä keskustelua, joka liikkuu tasolla, jonka koen luontevaksi ja omaksi. Jos Susupetlaiin tulee halkeamia, purukumilla me paikkaamme sen:)
Veera: samoja tunteita ja off-asentoa täälläkin. Tuntuu, että kritiikkiäkin tärkeämpää on esittää se tietyllä kielellä tai diskurssissa. Ha. Sana "Diskurssi" mainittu.
Anu: on pahempaa, että pieni porukka keskustelee keskenään "oikein", kuin se, että keskustelua käytäisiin eri tavalla ja suuremmalla joukolla. Ei ole vääränlaista keskustelua. On vain keskustelun puutetta.
Nimenomaan. Onneksi tämä blogimaailma on sentään vähän onnistunut paikkaamaan keskustelun puutetta, täällä on tilaa puhua. Täällä voidaan unohtaa uuden ja mielenkiintoisen arvoasteikot ja puhua siitä, miltä tuntuu.
Vielä kun saataisiin levitettyä tällaista keskustelua sen ulkopuolellekin, julkisille areenoille.
Halkeamat kannattaisi varmaan paikata jeesusteipillä, niin pysyvät varmasti aisoissa.
Hah! Tyypillinen kirjoitus ihmiseltä, joka kirjoittaa asiantuntijatekstiä toisille asiantuntijoille. On niin helppoa ja vaivatonta lähteä olettamuksesta, että myös lukijat puhuvat samaa jargonia. Tällainen lähtöoletus tekee kirjoittajista laiskoja.
Mutta yritäpäs selittää noita asioita alaikäisille ja muille asiaan vihkiytymättömille! Siinä totisesti harjaantuu ihmisläheiseksi tieteen popularisoijaksi. Joutuu tosiaan itsekin pohtimaan, mitä oikeastaan haluaa sanoa kuulijoilleen.
Tuon kaltaisesta päänvaivasta minäkin pidän; pidän haasteellisena kertoa kirjallisuudesta ymmärrettävästi, myös blogissani, silloin kun kirjoitan kirjallisuudesta.
Louhi: sana popularisointi on jo sinänsä vähän ongelmallinen: onhan tieteellisenkin tekstin oltava ymmärrettävää ja selkeää. Vaikeus ei ole itseisarvo, eikä ole tarkoituksenmukaista, että profeetat puhuvat ja papisto selittää kansalle, mistä on kyse. Pitäisi jo alun alkaen pyrkiä ilmaisun selkeyteen.
Mutta popularisointia tarvitaan edelleen, tarvitaan keinoja saattaa ajatukset ymmärrettävään muotoon.
Hmm. Kyllä minusta tekstin selkeys ja ymmärrettävyys on hyvin tärkeä asia, vaikka se ei olekaan itsetarkoitus. Pitää kuitenkin aina pitää mielessä yleisö ja sen lähtökohdat, myös kirjallisuuskeskustelussa.
Jenni, tiedäthän varmaan itsekin keskustelevasi - ainakin toisinaan - kirjallisuudesta ammatti-ihmisten kanssa turvautuen alan jargoniin. Jargonissa ei ole mitään pahaa, jos tietää, että kaikki keskusteluun osallistujat puhuvat samaa kieltä. (Ammattikielethän lisäävät yhteenkuuluvuutta.)
Minä kannatankin juuri yleisöystävällistä kielenkäyttöä. Kiiltomato on toki kirjallisuusfoorumi, mutta ei varmaankaan tarkoitettu kirjallisuustieteen foorumiksi. Siksi naurahdin edellisessä kommentissani. Kirjoittaja oli valinnut väärän kielilajin ollakseen yleisöystävällinen kirjoittaja.
Kyllä, kyllä! Keskustelussa on juuri niin monta osallistujaa, kuin keskustelun ymmärtää ja kokee omakohtaiseksi. Isoja keskusteluja ei ole, miksi? Koska suuri joukko kokee, etteivät he pysty tai halua osallistua keskusteluun. Mikä sellaisen keskustelun arvo on?
Lukisin mielelläni yleisöystävällistä tekstiä. Sellaista, joka puhuttelee minua, ei koulutustani. Olemme samaa mieltä, mutta nyt en osaa ilmaista ajatustani. Tarkoitan, että popularisointiakin tärkeämpää olisi jo alun perin tuottaa selkeitä, keskustelevia tekstejä. Vaikeus ei ole tekstin itseisarvo, mutta selkeys, johdonmukaisuus, puhuttelevuus ja ymmärrettävyys ovat ilman muuta teksin ja keskustelun lisäarvoja!!!
Lähetä kommentti