Sukuloimassa

Apua! Olen juuttunut anoppilaan, enkä tiedä milloin pääsen pois!

Tämä tarina on tosi.

Autoilin moottoritiellä miehen kanssa kaiksessa rauhassa kohti anoppilaa. Olin juuri ohittanut kaksi seitsemää kymppiä matelevaa rekkaa turvallisesti ja rivakasti, kun autosta katosi kaikki tehot. Ohjasin pientareelle ja sinne se auto pysähtyi eikä enää käynnistynyt. KOSKAAN.

Anoppi haki meidät pois pulasta, kävimme naukumassa paikalliselta yrittäjältä varaosia (oli jo ilta ja säälliset yrittäjät vapaa-ajan vietossa, mutta kyseinen yrittäjä sattuu pitämään hallussaan meidän entistä kissaa, joten olemme säälimättä käyttäneet hänen kissansieppaajan huonoa omaatuntoa hyväksemme) ja suhasimme takaisin hylätylle ropposellemme. Joka ei odotetusti inahtanutkaan, joten vedimme sen pois.

Yksi huomio: en ole koskaan hinannut mitään, enkä ollut hinattavana, joten "Minua jänskätti" kuvaa tilannetta vain hyvin laimeasti. On totuudenmukaisempaa sanoa, että olin niin kauhuissani, että ainoa mahdollisuus oli esittää relaa teiden kuningatarta, joka tekee vaarallisia, hankalia ja monimutkaisia autojutskia ihan joka ikinen päivä. Saimme auton melko tyylikkäästi mummolan pihaan, minkä jälkeen mies irroitti irroitti käteni ratista hellästi, mutta päättäväisesti.

Muutamamien raivokkaiden korjausyritysten päätteeksi emme ole voineet muuta, kuin todeta, että uskollinen hopeanuolemme on tiensä päähän. Se tosin oli odotettavissa, koska mittarissa oli yli 400 000 säälimätöntä kilometriä ja moottori ja nokkapelti ja epämääräinen tuoksu ovat auton ainoat alkuperäiset osat.

Nyt olemme sitten juuttuneet anoppilaan. Keltsi pörssi on luettu suikaleiksi ja jos Jumala suo niin ehkä jo illalla potkimme uuden hopeanuolen renkaita.