Käytimme tänään Väinön kanssa suurimman osan päivää siihen, että otimme selvää, voiko yhteen paikkaan mennä kävellen. Sitten kun pääsimme sinne, huomasimme ettei voi. Ja sitten me kävelimme takaisin.
Aiomme tehdä saman huomenna uudelleen.
Käveleminen on mielekäs tapa selviytyä joutilaisuudesta. Toisina päivinä turhaudun kotonaoloon niin että itken, säälin itseäni, istun pimeässä kylpyhuoneessa ja niistän. Epäloogisesti niistäminen ei vähennä räkää! Huomio täytyy kirjata ylös (viime aikoina olen myös miettinyt, mitä kaikkea tänne voi kirjoitta, blogi on melkein julkinen. Sitten päätän, ettei ketään haittaa tieto siitä, että itken tai rakastan tai eritän räkää. Toivon, että se ei ole mikään suuri tai dramaattinen paljastus).
Sitten toisina päivinä keksin jotain mielekästä. Kävelen pitkiä matkoja ja aikoja, keskityn ruoanlaittoon, huomaan olevani henkilö, jolla on pehmennyt kohta nukkekotien kohdalla. Kirjoitan.
Joskus norkoilen työpaikallani ja yritän olla näyttämättä vähemmän kodittomalta ajokoiralta ja enemmän tavalliselta asiakkaalta (joka toisin itsepalvelee). Yritän poistua paikalta ennen kuin minulle huomautellaan. Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ehtinyt huomautella. Viikon kohokohta on (onnistuneen miniatyyrivispilän [Miksi jokin niin totaalisen turha tekee niin valtavan onnelliseksi?] tekemisen jälkeen) TV-lupatarkastajan käynti. Kaverilla on taktiikka hallussa, puhumme pitkään ja rauhallisesti shetlanninlammaskoirista (luonne, terveys, värit) ja Väinöstä, joka norkoilee paikalla ja yrittää päättää, haluaako se tutustua mieheen vai ei. Samalla tarkastaja tietenkin kuulostelee, josko jossakin päin avaraa yksiötä huutaisi matolaatikko. Lopulta tyrehdytän jutun aiheet ja alan kiemurrella ja miettiä, onko kyseessä jehovantodistaja vai onko taloyhtiössä tapahtunut jotain masentavaa (joka jostain syystä koskisi meitä).
"On minulla asiaakin", mies sanoo ja näyttää hiukan kiusaantuneelta. "Olen TV-lupa -tarkastaja." Hän kaivaa taskusta virallisen TV-lupatarkastajan kortin joka on nuhjaantunut nurkista.
- Meillä ei ole seitsemään vuoteen ollut telkkaria, sanon, ja olen pettynyt siitä, etten pääse käännyttämään miestä kristinuskoon.
3 kommenttia:
Ajattele, joskus tulee aika, jolloin mietit, miten sinulla oli aikaa tehdä kaikkea tuota. Yritä nauttia niistämisen ja itkemisen välissä:), vaikka se ei aina niin herkkua olisikaan.
Yritän aina välillä ajatella niin. Mutta ehkä olen ollut onnellisimmillani silloin, kun aikaa ei ole ollut yhtään ja jokainen varastettu, lainattu, lahjottu ja kiristetty vapaahetki on ollut ihanaa ja nopeasti katoavaa ylellisyyttä, kuin kallis suklaa. Ehkä. Silloin en tietenkään ajatellut niin.
Kai onnellisuuskin on opeteltavissa!
Millainen kristitty sinä olet? Olitko tosissasi kun sanoit menneesi naimisiin "Jumalan edessä", oliko Jumala todella paikalla, mielestäsi?
Millaiseen uskoon haluaisit (näköjään mielestäsi ei-kristityt) JT:t käännyttää?
Nimim. Kuukauden päivät tätä lueskellut.
Lähetä kommentti