Puutarhanhoidosta ja rakkaudesta

Veloena pohtii rakastumista: "Rakastuminen on kuitenkin sellaista heittäytymistä, kaiken jättämistä, kyvyttömyyttä suuttua mistään ainakaan parina ensimmäisenä kuukautena."

Veloena kertoo rakastuminen etenevän arastumisena: tuosta erityisestä tulee hermostuttava kivi kengässä, argumentit vyyhteytyvät ja rakastunut tuntee itsensä epäsulavaksi. En sano kömpelö, vaan "epäsulava" koska ilmauksessa on se menetetty viehkeä kepeys, kyky hurmata, löytää nopeasti uusia langanpäitä...

Käsitykseni rakastumisesta on hyvin erilainen. Olen kerran ollut hyvin urhea ja heittäytynyt rakkauteen. [Nyt minun on myönnettävä, että vähäisen elämänkokemukseni valossa koko postaus tuntuu naurettavalta, tärkeältä kylläkin, mutta naurettavalta. Emme anna sen häiritä. Muistakaamme naurettavuusperiaatetta*] En tullut ottaneeksi huomioon, että jos vastassa ei ole mitään, ei oma rakastaminen riitä puskuroimaan sitä vääjäämätöntä iskeytymistä asfalttiin.

Muistan, kuinka lapsena opettelin pyöräilemään asfaltoidulla pihalla. Illalla kyyristelin rupisine polvineni suihkun nurkassa ja odotin, että kirveleminen loppuu. Pyöräilyyn opetteleminen ja rakkaudelle antautuminen ovat molemmat olleet inhottavaa. Rakastaminen ja oppiminen ovat pääasiassa ilmenneet kipuna eri paikoissa. Kirvelynä polvissa ja sen yhden kerran päässä, kun törmäsin pihalle pysäköityyn henkilöautoon. Siis pyöräillessä. Mutta tilanne on sinänsä ihan sama: vauhti kiihtyy ja tiedän, etten osaa enkä voi tehdä asialle mitään, joten olo on epätodellinen, huumaantunut, ihanan pumpulinen sellaisella tavalla, jolla se voi olla shokissa, juuri ennen kuin tajuaa mitä on tapahtumassa, yrittää jarruttaa ja alkaa kirkumaan. Kummallakaan kerralla en jarruttanut ollenkaan. Vain toisella kerralla lähti taju. Rakastuessa tosin toivoin monta kertaa, että voisin mennä horrokseen, ottaa lomaa tilanteesta. Jättää rakastuminen vaikka mummolaan ja lentää kaupunkilomalle. Tai ehkä patikoimaan Madeiralle.

Kaikkein naurettavinta tässä toisessa rakastumisessa oli se, että edellisen suhteen päätyttyä toivoin, että elämääni tulisi rakkaus, joka olisi totaalinen ja repisi minut täysin hajalle edellisen suhteen hitaan kuoleman jälkeen. Minulle käy usein niin, kuin toivon ja se on harvoin mukavaa.

Olen miettinyt, miten nykyisin suhtaudun rakkauteen. Heittäytymiset ovat saaneet jäädä. Olen huono monessa asiassa, erityisesti puutarhanhoidossa ja rakkaudessa ja ehkä ne juuri muistuttavatkin siksi niin kovin paljon toisiaan. Puutarhanhoitoon ei voi heittäytyä, koska se on niin pitkäjännitteistä ja hidasta. Puutarhan saa harvoin ihan kokonaan pilalle: maa on vanha ja väkevä, ja jos yhtenä vuonna revin väärät vatunvarret maasta, on seuraavan vuoden vattusato niin suuri, että pakkasen saumat ratkeilevat.

Puutarhanhoidossa ja rakkaudessa saattaa tehdä ihan kaikki oikein, oppaan ja järjen ja sään ja kemian mukaan, ja silti epäonnistua. Puutarhaa ja rakkautta voi yrittää hoitaa, mutta lopulta maa päättää, antaako se kirsikan tai humalan tai nurmikon menestyä. Rakkauden edessä ihminen on lopulta melko avuton. Mutta pyöräilemäänkin minä opin. Ja joka vuosi opin lisää puutarhanhoidosta ja rakkaudesta.



*Jos arvokkuus pääsee loppumaan, on silloin käyttäydyttävä naurettavasti. Naurettavuuteen on ryhdyttävä sellaisella intensiivisyydellä, ettei tilanne herätä ulkopuolisissa epäilyksiä.