Pikkuruinen nainen kurvaa kirjaston oven eteen huutomerkinpunaisella pikkuautollaan. Menen vastaan, kun näen, että hänellä on kaksi suurta hatturasiaa.
-Onpa kauniit hatturasiat, oi että, kommentoin. Hän avaa rasiat: toisessa on silinteri, toisessa punainen metsästyspäähine, jota koristaa teeren sulka.
-Se on kylläkin fasaanin, sanoo rouva, teeren sulka olisi päästään kaareva.
-Aivan, sanon ja rasia napsahtaa kiinni kuin petokalan suu. Rouva nakittaa toisen meistä kantamaan autostaan raanun. Eihän siinä mitään, mutta minusta olisi mukavaa, jos kysymyslauseessa olisi enemmän konditionaaleja ja sen aristokraattisia koristeita olisi viilattu hiukan terävimmistä nurkistaan.
Se, että henkilö on eläköitynyt opettaja ja asuu kartanossa ja tulee vanhasta suvusta (me kaikki tulemme, meidän kaikkien sukua ei vain tunneta niin pitkältä ajalta) ei välttämättä tee hänestä maailmanakikkeuden keskipistettä. Se, että hän on ikääntynyt, varjelee häntä ainostaan siltä, ettei sitä ilmoiteta hänelle ääneen.
Nielaisen letkautuksen, se on hankalaa, koska se on niin hienostuneen myrkyllinen ja vivahteikas, että on ihan sääli heittää se hukkaan. Sen sijaan vedän asiakaspalvelijan ilmeen kasvoilleni kuin emännänviirin lipputankoon, maaliskuisen tuulen paukutettavaksi. Onneksi hänellä on seurassaan kovaäänisiä ja brutaaleja nuoria miehiä, joita ei hävetä puhua kovalla äänellä vessassa käymisestä ja käyttäytyä kuin älykkäät ihmisapinat vain siksi, että he laulavat hyvin ja ovat komeita.
Mitä opimme tästä?
Vastoin tapojani vastaan itse, että vaikka omanarvontunto saattaakin kehittyä suoraan verrannollisesti ikään nähden, se ei silti tarkoita sitä, että tulee vaihe, jossa käytetään tiaraa ja ajatellaan, että ihan kaikki muut ovat vähän yksinkertaisia.
Menen tästä ottamaan pienet taloussuklaat ja ehkä kirkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti