Voi elämä. Minusta on ilmi selvästi tullut 27-vuotiaana keski-ikäinen. Olen hypännyt varhais- ja sydän-aikuisuuden yli suoraan myöhäisaikuisuuteen eli keski-ikään. Huomasin sen tänään, kun tarkkailin teinejä. He laahustivat kirjaston lapi kuin elävät kuolleet, alaleuka roikkuen, älyttöminä pipojensa alta pälyillen ja lyyhistyivät nivelettömän näköisinä puolimakaamaan sohvalle. Seurasi vitunhuokailua ja kännykkään önähtelyä ja lisää vitunhuokailua ja laahustusta pois. Seurasimme tapahtumia lainaustiskistä ja kun tyypit olivat hiihtäneet ulos (hi-i-taaa-a-a-st-i), tunsin omien huulieni liikkuvan ja kuulin oman ääneni sanovan sarkastisesti "Reippaat nuoret miehet." Mitä hittoa sekin tarkoitti? Varmaankin sitä, että nuorten miesten pitäisi olla enemmän niin kuin mormonilähetyssaarnaajat ja vähemmän niin kuin pyykkipussit, joiden sanavarasto perustuu vitun vivahteikkaaseen käyttöön.
Ja sitten tuhahdin.
Kyllä.
En ole koskaan aikaisemmin tuhahtanut, en koko tähänastisen elämäni aikana. Mutta nyt näen tulevaisuuden olevan yhtä suhinaa ja paheksumista ja kipeitä niveliä ja gynekologisia vaivoja ja kaiken rapistumista seuraavaa kuivakkaa Aikuisen Naisen rempeseyttä.
Seuraavaksi minusta tulee ennen aikojani mummu. Jätän lapsenteot ja ruuhkavuodet kylmästi väliin ja siirryn suoraan, epäröimättä ja häpeämättä mummuvaiheeseen ja alan paheksua pitkätukkaisia miehiä ja ajattelmaan kiihkoilevan ylevästi intistä ja kotiäitiydestä. Sitten sanavarastostani katoaa sanoja ja alan puhua kiertoilmauksilla ja pyörittelemään silmämuniani.
6 kommenttia:
äkkiä, tee jotain repäisevää ennenkuin se mitä ennustat ehtii tapahtua.
Taidan mennä vähän pötkölleen... riittääkö?:)
:) Juttusi paljastaa selvääkin selvemmin, ettet ole lähelläkään keski-ikää. Keski-ikäinen ei pidä itseään myöhäisaikuisena vaan varhais-.
Ei ole mitään syytä ruveta sellaiseksi vanhaksi naiseksi. Rupea sellaiseksi, joka on nähnyt kaiken eikä kummastu mistään ja suhtautuu elämään ja omiin hautajaisiinsakin hilpeällä huumorilla. Sellaiseksi, joka sanoo suorat sanat presidentillekin ja juttelee bussipysäkillä.
Sellaista kohti minä suuntaudun, tervetuloa seuraan.
Kiito Tui ja Mette. Naureskelin vain itselleni: siitä on reilut kymmenen vuotta, kun itse oli epävarma ja ruma teini, joka yritti löytää erilaisia keinoja olla olemassa ja siirtyä paikasta toiseen. Oli vaihe, kun en käyttänyt kenkiä. Oli vaihe, jossa tukka oli vihreä. Oli vihreä tekoturkkivaihe. Ja vaihe, jossa mahdollisesti liikuin laahustamalla (tosin yritin varmaankin laahustaa ryhdikkäästi).
Meten tulevaisuudenmummo -kuvajainen on aika houkutteleva.
Keski-ikäinen saattaa suhtautua laahustaviin teineihin myös hellän lempeästi, koska on todennäköistä, että hänen kotonaankin niitä asustaa. pahasta keski-ikäsyndroomasta kärsivä ei edes huomaisi tuhahtelevansa.
Meten kuvaan lisänä kannattaa tutustu Merete Mazzarellan kirjaan Täti ja krokotiili. Mazzarellan lanseeraama täti-energia on hieno juttu. Siitä voisimme voimavaroja ammentaa me keski-ikäiset sekä Jennin kaltaiset kypsät nuoret.
Lähetä kommentti