Olen joutunut energiavampyyrien kuiviinimemäksi. Silmissäni on hiekkaa, sieraimissani on soista ja esimerkiksi lenkkeilemään lähteminen tuntuu yhtä innostavalta kuin juurihoito, johon liittyy sitomisleikkejä.
Yritän raivokkaasti keksiä ilmausta, joka kuvaisi olotilaani. Täsmällisesti ilmaistuna tunnen itseni samanaikaisesti sekä nyljetyksi elukaksi, että siksi tyhjäksi nahaksi, josta eläin on otettu pois. Tunnen itseni kirveleväksi ja tyhjäksi. Tahmeaksi ja raskaaksi. Tunnen itseni biojätteeksi, jossa on kuitenkin niin paljon ylimääräisiä kemikaaleja, ettei se maadu.
Tunnen itseni laukuksi, jota kukaan ei halua virkata loppuun.
Olen uuvuksissa, koska myötäelän läheisten ja kaukaisten ihmisten ongelmia niin voimakkaasti, että olen itse ihan kipeä. En pystynyt taaskaan sanomaan oikeita sanoja, vaikka en mitään muuta tehnytkään. En pystynyt kysymään oikeita kysymyksiä. Minä olin siellä, mutta en pystynyt tukemaan, tulin vain itse vihaiseksi ja väsyneeksi.
Joskus vielä opin tässä vaiheessa vetäytymään pois ja lopettamaan yrittämisen. Jotkut paskakasat vain ovat sen luonteisia, että niitä ei toisen puolesta pysty luomaan, vaikka kuinka haluaisi.
Korkeintaan voi heristellä talikkoa malliksi.
3 kommenttia:
Toisen puolesta pystyy ylipäänsä tekemään aika vähän, loppujen lopuksi. Joskus voi olla vierellä, ja se riittää, joskus jopa keksii jonkun sanan, mutta yleensä ei.
Jos omat energiat tulevat imetyksi, on viisasta lähteä, ainakin vähäksi aikaa. Ainahan voi palata.
Tällaisia tuli mieleen, ihan tietämättä mistään mitään.
Voimia!
Nää on niin vaikeita. Voi kyllä aatella, että välittäminen välittyy ja se on tärkeää. Toisen puolesta ei voi tosiaan elämää elää, mutta kyllä pienikin pukkaus voi pitkällä aikavälillä osoittautua tosi tärkeäksi. Mut ei pidä itseä näännyttää.
SSVUUUP! (imutusääni). Kiitos lisäenergiasta, joka tuli viestien kylkiäisenä, tänään osasin jo olla enemmän korvana kuin suunapäänä:) Luulen ainakin ma.
Lähetä kommentti