Khimaira

Ahne porsa


Koiralla palaa hermo. Se tietää, että sen nappulat ovat turpoamassa, mutta vesi on vielä liian kuumaa ja se joutuu odottamaan. Se ravaa keittiöön, katsoo tiskipöydälle, katsoo minua ja hinkuu. Se ei vingu, koska se vinkuu kuiskaamalla. Hiiih, hiiih, hiiih, hiiih. Hei sinä siellä, juuri sinä, joka räpläät sitä konetta, satutko tietämään, tiskipöydällä on mun ruokasatsi. Järjestä se lattialle. Mä kuolen nälkään NYT. Kun viestiin ei reagoida, se nousee hinkumaan nojatuolille, jolloin sen naama on melkein omani tasolla. Lyhytjännitteinen otus. Keneltä lie senkin perinyt.

Ja tämä show toistuu aina ruoka-aikoina.

Ja kun ruokakupin viimein laskee lattialle, sapuska katoaa 20 sekunnissa, minkä jälkeen koira näyttää ähkyiseltä, röyhtäisee ja puhdistaa naamansa mattoon. Röyhtäsee toisen kerran ja tarkistaa, ettei kuppiin olisi kuitenkin unohtunut jotain.

Luettua

Aloitin Risto Isomäen ekologisen jännitysromaanin Sarasvatin hiekkaa. En oikeastaan ole tutustunut kyseiseen lajityyppiin, mutta mieleen tuli heti Jeff Longin teokset. Näissä on jotain samaa: sivilisaation ja ympäristön suhteen pohdintaa ja tietenkin tieteellisen taustatyön laajuus ilahduttaa. Ja kirja alkaa sukellusvenekohtauksella, mikä saa Cousteau-fanin hyrisemään.

Elämäni koostuu teksteistä: luen niitä ja tuotan niitä ja hankin niitä ja poistan niitä. Oikein hyvät ja oivaltavat saavat minut yhtä tuohduksiin kuin kökötkin. Huomasiko joku esimerkiksi pöyristyä muutaman päivän takaisesta lööpistä "Tuttu jää petti alta." Mies oli etsinyt koiraansa ja vajonnut jäihin. Mutta miten muka "jäähän" voidaan liittää luotettavutta ja vakautta kuvaavia adjektiivejä? "Tuttu hattara petti rankkasateessa: Kaikki meni"; "Tuttu pilvi katosi horisonttiin: Ikävöimme Paavoa"; "Tuttu sekaleivän viipale homehtui leipälaatikkoon: Miksi meille kävi näin?"; "Tuttu pölyhahtuva syöksyi kohtaloonsa imuroinnin seurauksena: Toista Herra Haitulaa ei tule." Aivot ovat iloinen asia.