Huomautettakoon, että jo edellisessä postauksessa luettelin aika paljon tapoja, joita joku voisi pitää omituisina. Kuten kirkkokuorossa laulamisen. Mikä on omituista. Paljastan nyt omituisuuksia, joista en ole koskaan avautunut. Eri asia on, ovatko ne sittenkään kovin kiinnostavia, mutta there you go:
1) Minulla on ruokasysteemejä. Minun on tiedettävä, mitä ja kuinka paljon olen päivän mittaan syönyt, muuten ahdistun. Saatan jopa kirjata ylös kalenteriin ruokia (mutta niin kirjaan myös menoja, lukemiani klassikkoja, liikkumiseni määrää, hassuja lauseita ja sanoja...) Ruokien ei ole pakko olla terveellisiä: olen heikkona muun muassa juustoihin, pähkinöihin ja suklaalakuihin. Ja avokadoon. Ja söisin mielelläni kaikki lämpimät ruoat voin kanssa.
En ole kertonut asiasta Ikinä Kellekään, koska olen tosi terve ja normaalipainoinen ja inhoan sydämeni pohjasta kaikkia "Jenni on taas laihtunut" -kommentteja, jotka eivät pidä paikkaansa, koska painoni on jo kymmenen vuotta ollut puolen kilon tarkkuudella jetsulleen sama.
2)Inhoan kuolevia huonekasveja. Jos huonekasvi alkaa näyttää siltä, että se on antamassa periksi, vien sen mieluummin heti kompostiin, kuin yritän elvyttää sitä. Päätöksen tekeminen on kuitenkin tuskallista ja myöhemmin minulla on todella huono omatunto siitä, että "tapoin kasvin", en antanut sille todellista mahdollisuutta selviytyä. Tämän vuoksi minulla esimerkiksi on yksi todella vanha ja räjähtänyt anopinkieli: se vietti jo yhden kesän kompostissa, mistä syksyllä sen pelastin. Ah sitä jälleennäkemisen riemua ja syyllisyyden taakkaa ja taakasta seuraavaa hellää hoivaa. Kieli ei kuitenkaan ottanut opikseen ja näyttää taas kuoleskelevalta. Ehkä ravistelen sille biojätepussia merkitsevästi.
3)En voi syödä, jos en lue samalla. Paitsi ravintolassa. Ja ainakin töissä menen aina syömään yksin, että saisin lukea rauhassa. Mikä aiheuttaa joskus inhoja tahroja kirjoihin, mitä häpeän ja salailen.
4)En voi sietää ruoan mässyttämistä, vaikka itse (varsinkin yksin) syön kuin porsas. ahmin ja maiskutan suu auki ja työnnän kitaani enemmän ruokaa, kuin sinne mahtuisi ja tiputtelen ruokaa rinnuksilleni. Joskus ihan tavalliset syömisen äänet ällöttävät. Tämä erakkorapuvaihe liittyy PMS-oireisiin: silloin en myöskään kestä turhaa höpöttämistä, vaan piileskelen esim. työpisteessäni ja vältän ihmiskontakteja. Naurettavinta on, että syömisen äänet ja höpöttely saattavat minut raivon valtaan: letkauttelen myrkyllisesti ajatuksissani ja pyörittelen henkisesti silmämuniani. Toivon, etten vanhana ala tekemään sitä myös "oikeasti."
5)Itkeä tirautan todella helposti. Taipumus on perinnöllinen. Nykyisin se ei enää hävetä minua ihan niin paljon, kuin ennen. Itken vuolaasti muun muassa ihan aina, kun pitää keskustella syvällisesti.
Haastan mukaan pikkusiskon ja Paluu-blogin perheen koska kaikki muut haastateltavat on jo haastettu.
4 kommenttia:
hah, tuo ruoan mässytysjuttu on mullakin joskus! Tulee yhtäkkiä sellainen hurja raivo, että tekisi mieli huutaa että älä mässytä! tai lyödä... siis esimerkiksi miestäni tai vanhempiani, vaikka he eivät mitenkään tavallista enempää ääntelisi ja vaikka yleensä kenenkään mässytys ei ärsytä sen kummemmin.
Tai vaan huutaa, silleen seisaallaan, kädet nyrkissä, suoraa huutoa, sanatonta karjuntaa.
no jopas! Kuka käski tuon tulla tuohon kaksi kertaa? Sori! (eihän sulla nyt oo se PMS?)
Lähetä kommentti