Sain eilen ihan järkyttävän raivarin niin mitättömästä asiasta, että en ilkeä edes sanoa sitä tässä. Suurten katastrofien koittaessa - ainakin niiden, jotka ovat liipanneet läheltä - olen viileä kuin vihanneslokero: keskeiset ajatukseni pyörivät esimerkiksi siinä, ovatko kaikki syöneet, js pukeneet lämpimät alusvaatteet. Samanaikaisesti todellisuus yrittää murtautua tajuntaani suunnilleen sillä vaikutuksella, mikä keitetyllä perunalla on eteenpäin vyöryvään tankkiin.
Elämän suurista asioista uskon selviäväni. Niille ei muutenkaan voi yhtään mitään. Mutta elämän mitättömät pikku nastat itsehillinnän hauraalla tuolilla, elämän vesiämpärit kauniin käyttäytymisen oven päällä, elämän banaaninkuoret henkilökohtaisen akilleenkantapään alla - you get the picture?
Sain siis raivarin. Kymmeneen laskeminen (yykaakooneeviikuuseikasiysikymppiAAAARGH) ei auttanut ja kuulin käyttäväni kaikkia osaamiani kirosanoja ja keksiväni vielä koko joukon ihan uusia. Nakkelin niskojani, kävelin edestakaisin kuin naaraskarhu, joka on juuri huomannut, että sen pennusta on tehty karvahattu. Näin kaiken punaisen usvan läpi. Heitin miestä House and Gardenin joulunumerolla.
Kyllä. House and Gardenin sesonkinumerot ovat paksumpia kuin tavalliset. Ne vastaavat noin viittä Avotakkaa. Ja viiden Avotakan heittäminen on jotenkin noloa, kun ne lepattavat ympäriinsä ja laskeutuvat ilman huomattavaa vaikutusta. House and Gardenin joulunumerolla oli vaikutuksia. Mies joutui laskemaan kädestään dekkarin, jota oli kaikessa rauhassa lukenut raivarini alusta keskikohtaan saakka.
Sekunti jähmettyi kuin absoluuttiseen nollapisteeseen pudotettu pisara haaleaa vettä. Väistin House and Gardenia, joka suhahti pyykkitelineen alle ja säikäytti koiran, joka muutenkin oli tekeytynyt karvalankamatoksi ja ujuttautunut paikkaan, johon se ei fyysisesti mahtunut. Ensin tajusin lasinkirkkaasti, kuinka hyvän blogimerkinnän aiheesta saisi, sitten tajusin kristallinkirkkaasti, että ainoa keino hyvittää suurta idioottimaisuuttani, on tehdä siitä julkista.
Täältä tähän.
10 kommenttia:
"Itsehillinnän aakkoset -miten opin laskemaan kymmeneen"
IKEAn kataloogi on myös aika tuhtia tavaraa.
Hyvin visuaalisesti kirjoitettu, nauratti, vaikka tietenkään tilanteessa ei ollut mitään hauskaa...
Pikemminkin "Itsehillinän aakkoset - miten opin laskemaan 14000." Pelkkä raivon laantumisen odottelu ei toimi meillä, ellei meillä ole useita tunteja aikaa.
Kiitos IKEAvinkistä. Olen yrittänyt vähentää esineiden heittelyä.
Vaikuttaa kiehtovalta. Piru, kun et kertonut mistä oli kyse.
Mies oli unohtanut palauttaa CD-levyt, jotka oli lainannut minun kirjastokortillani ei-minun kirjastosta, vaikka oli luvannut, ja otti sen puheeksi hetkellä, jolloin estroeenitasoni kävivät pakkasella. Siis goddamned, EI NIIN VAAN TEHDÄ TOISELLE.
Menen nyt häpeämään lisää ja yritän hankkia jonkin oikean huolen, jotta saisin ihan oikeita syitä raivoilla.
En ole raivokas ihminen.
Ihan tosi!
Okein, puolustuksekseni mainittakoon, että mieheltä oli unohtunut samalla viikolla monta muutakin pikkuasiaa, jotka oli luvannut tehdä, ja olin nieleskellyt pientä kiukkuani.
Viimeinen oljenkorsi puhkaisi aasin silmän. Vai miten se meni?
venäläiset klassikot lienevät parhaita heittovälineitä. siksi en varmaan olekaan uskaltanut niitä vielä hankkia vaan pysynyt lauhkeasti tsehovin näytelmien pokkariversioissa.
-strangelove-
Kerran rikoin miehen soittimen heittämällä sitä kaukosäätimellä. En kylläkään tarkoituksella, vaan siksi, että yritin olla osumatta mieheen.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla ja tarkasti tähdätyillä klassikoilla.
Aa, niin. Se oli se pisara, joka porasi kamelin kallon, vai miten se meni.
Se se oli! Kamelijuttu!
Aaah kuinka terapeuttinen kirjoitus. Inhoan esineiden heittelyä mutta olen kaupungin kovin huutaja.
Lähetä kommentti