perjantaina, marraskuuta 04, 2005

Katulapsi

Yhdistä melankolinen, iranilainen puhallinmusiikki Upeaan Kveta Pacovskán kuvittamaan Pieneen tulitikkutyttöön ja tähän tukahduttavan pimeyteen niin saat yhden itkskelevän kirjastonhoitajan. Tuntuu kuin vatsa käpertyisi mutkalle.

Jotenkin tajuan tänään paremmin, että pienessä tulitikkutytössä katulapsi tekee kuolemaa hypotermisissä harhoissa, jossakin isossa kaupungissa, koska ei uskalla mennä kotiin isänsä hakattavaksi. Tällaisina hetkinä tunnen inhoa kaikkia elämän mukavuuksia kohtaan. Inhoan mukavaa asuntoa, pankkitiliäni, satoja kenkiäni, matkojani, ja sitä, että minulla ei ole koskaan kylmä ja nälkä. Ja sitäkin inhoan, että yhdestäkään kotimuseoon kannetusta laukusta tai käsineestä luopuminen ei sittenkään paranna kenenkään elämää. Minä voin alkaa askeetiksi, mutta kenet se pelastaa, jos ei edes minua?

Ja inhoan sanoja, jotka kuulostavat siveiltä ja tekopyhiltä. Ehkä se tällä kertaa on Pacovskán miltei abstrakti kuvitus, jossa kuolemaa ja kurjuutta ei romantisoida. Tulitikkutytön tarina tarvitsee kovia värejä ja dramaattisia kuvioita sen sijaan, että jo kauneudessaan melkein pyhä lapsi kuolee estetisoidun kiiltokuvamarttyyrikuoleman. Kuolema on pakkasta ja räkää ja tunnottomia käsiä ja jalkoja. Paskaisia vaatteita ja likaisia hiuksia. Kuolema on haavoja ja ruhjeita ja tauteja ja paha hajua. Kuolemassa ei ole arvokkuutta lapsille ja kadun kuolinvuoteelle asti. Tulitikkutyttöjä on niin paljon. Emme me tarvitse liikuttavia kohtaloita vaan selkäsaunan, eikä tulitikkutyttö tarvitse sääliä, vaan jotain ihan muuta. Asuntoja. Kouluja. Terveydenhuoltoa. Puhdasta vettä. Ehkäisyneuvontaa. Kunnankirjastoja. Ihmisiä.

5 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Se on rujo satu, ei siitä mihinkään pääse. Ja silti, niin kovin tarpeellinen.

Lapsena muistan, kun se kerran luettiin iltasaduksi. En tainnut sinä yönä juuri nukkua vaan tihuutin itkua pimeässä. Myöhemmin onnistuin kärväyttämään toisen letin pään kun leikimme tulitikkutyttöä ystävän kanssa hänen isänsä tuomilla mainostulitikuilla, joita oli kokonainen muovikassillinen. (Se, miten tulitikkutyttöjä voi olla kaksi ja tulitikkujakin kassillinen - no niin, mielikuvitus taitaa vain olla aika joustava.)

Pieni merenneito on kanssa sellainen satu, jota ei voi kuin itkeä.

Jenni kirjoitti...

Jotenkin se abstrakti kuvitus vielä... musiikki. En tiennyt että abstraktius voi osua niin tunteisiin. Luulin aina, että abstraktiudesta nauttii nimen omaan älyllisellä tasolla.

Toisaalta tunteen ja älyn repiminen erilleen on aina ahdistanut minua. Tai ehkä abstraktiuden sanoma pääsi tunnepuolelle älyn portista: minua kosketti, koska lähestyminen oli epäsuoraa: ei sellaista, että katsoja itke, tässä on säälittävä tarina ja kaunis lapsi. Ehkä minun pitikin saada se analyyttinen lanka kiinni, ennen kuin uskaltauduin tuntemaan.

Mutta tosiaan, tällaisia tarvitaan. Satuja, jotka on totta.

Saara kirjoitti...

Just. Ei mitään lisättävää tähän.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, ajatuksia menee joka suuntaan täällä päässä. Sanoisin, että toppatakistaan luopuminen Suomen pakkasessa ei tuo vettä afrikkalaislapsen mukiin. Tarkoittaa, ettei hankeen paleltunut voi enää auttaa ketään.

Jokaiselle on joku tapa auttaa ja vaikuttaa, omien kykyjensä mukaan. Bill Gates juuri lahjoitti 220 milj dollaria malarian tutkimukseen Afrikassa, minä lähetän rahaa järjestöille vähän pienempiä eriä.

Jokainen voi tehdä jotain, mutta kyllä ne tarinat, jotka meidät saavat itkemään, saavat myös meidät ajattelemaan. Toivon ainakin niin. Sinut ainakin on saanut. Ja minut.

Jenni kirjoitti...

Tunnen ainaista syyllisyyttä siitä, että "minulla menee hyvin", vaikka koettaisinkin ajatella, että niukalla elämäntavallani kuormitan mahdolisimman vähän. Ehkä voisin kanavoida tuntemani syyllisyyden johonkin toimintaan.