Päätin eilen, herkullisten suppilovahverohampurilaisten jälkeen, mennä vähän pötkölleni. Riivin suurieleisesti vaatteet pois ja viskelin ympäri asuntoa. Meikä menee päiväunille, julistin kovalla äänellä ja myllersin itselleni talvipesän sinisen täkin alle.
Ja heräsin vasta aamuyöllä kahden jälkeen aivan pirteänä.
* * *
Kahvi on alkanut tökkiä. Ei siis se hyvä kahvi, jota keitän kotona ja juon sammioittai tuoreen maidon kanssa, vaan työpaikkojen nuhruisilla keittimillä valuteltu, ilmakuplista sumeaan, haaleaan veteen keitetty ja lainakupista liian kuumana hörpitty työsuhdekahvi. Tutkin epäluuloisena kahvipannua ja mietin, milloin se on viimeksi pesty. Vesiraja on pinttynyt tummaksi surunauhaksi ja pohjalla on kitkerää karstaa.
Tai sitten, jos käy tuuri ja kahvia on valmiina, se on tervoittunut mustaksi, vatsaa vääntäväksi avaruusliejuksi.
Päivät olisivat varmasti erilaisia, jos hauduttaisin aamulla pannullisen teetä. Sehän jo kuulostaa paljon paremmalta ja lempeämmältä. Yritän miettiä, missä pieni, keltainen pannu on. Isompi pannu on hankittu kotoisia rooibosorgioita varten. Mitä eroa pannulla ja kannulla on? Onko pannu aina automaattisesti metallinen, suoraan levylle asetettava? Teepannu, pannuli.
Jotakin pitäisi keksiä, että päivistä sulaisi tarpeeton kulmikkuus. Päätä särkee ja tunnen itseni hirveän kömpelöksi. Lyön autosta noustuani pääni Vanin peiliin ja vaikka olen juuri nukkunut 13 tuntia, olen ihan valmis pesimään vielä ainakin tunnin. Onneksi on perjantai. Liika työ on liikaa, vaikka se olisi kuinka mukavaa.
* * *
Luen Michel Faberin Lihaa ja verta (Tammi 2000) ja leivänpäällä lötköttävä kinkku inhottaa minua hirveästi: tökin sitä voiveitsellä kuin patologi ja melkein yökkään. Lue kirja, niin tiedät miksi. Se on makaaberilla tavalla paikoitellen hauska, scifihtävä, ja sitten kuitenkin samalla tapaa järkyttävä kuin Orwellin Eläinten vallankumous.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti