Jotkut ajattelevat elävänsä monta lapsuutta, monta elämää. Minusta elämän isot muutokset ovat kuin astumista uuteen huoneeseen, isosta tummasta ovesta.
Siitä ovesta ei voi tulla takaisin.
Siltä tuntuu, kun talon yhden huoneen purueriste on lapioitu kokonaan pois ja pujottaudun pehmenneisiin lattialautoihin revenneestä aukosta talon alle taskulapun kanssa. Olemme koko ajan tienneet, ettei talo missään nimessä ole enää hyvässä kunnossa. Ensinnäkin se on kasattu kokoon pula-ajan materiaaleista, kuin aikuisten ihmisten maja. Toisekseen siihen on tehty monia taitamattomia remontteja: huonot korjaukset ovat siitä ikäviä, että pitemmän päälle ne hajottavat korjauskohdetta - kirjaa, taloa, ihmistä - enemmän kuin korjaamatta jättäminen. Kolmanneksi se on lautarakenteinen, joten sen korjailu on konstikkaampaa ja materiaalit hauraampia kuin hirsirakenteisessa.
Lattiaa kannattavat isot parrut ovat kastuneen, saaneet pintaansa lahottajan, ja osa on pettänyt kokonaan. Kökötän rossipohjassa kuin menninkäinen ja mietin, kuinka kaikkein parhaiten osaisimme sopetutua ajatukseen, ettei taloa ehkä pystykkään saneeraamaan. Edessä on iso tumma ovi ja siitä vain on mentävä eteenpäin. Kuka tietää, mitä kaikkea mahtavaa senkin takana lymyää, kirves kourassa ja hullun kiilto silmissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti