Vanha koira alkaa näyttää siltä, että se on takku, jossa on koivet ja naama. Se nukkuu. Rintakehä kohoilee verkkaisesti, sydän lyö silloin kuin muistaa. Se syö geriatrista koiranruokaa ja on todennäköisesti umpikuuro. Mutta jestas sentään, kun Väinö eksyy vanhan tytön budoaariin: mummo vääntäytyy koivilleen ähisten ja aivastellen ja köpöttelee valtakuntansa kynnykselle murisemaan.
Päivän aamulehdessä joku nero sanoo, ettei elämän ehtoopuoli ole biologisessa mielessä kiinnostavaa, että lisäännyttyään voi lopettaa nuoruuden kosmeettisen feikkaamisen ja mitä sitten? Siirtyä syrjään? Muuttaa mummokaupunkiin? Eikös suvun menestymisen kannalta juuri vanhat olekin avainasemassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti