...jatkoa edelliseen
Koko ajatus alkoi itää, kun huomasin erään ystävän tuijottavan lasittuneesti pihvin syömistäni. Syön yleensä mieluummin yksin, koska syön ahneesti kuin emakko: ja maiskutan ja mähellän ja nuolen sormiani, lorotan annosten päälle estottomasti kastiketta ja santsaan kuin nälkiintynyt. Ystävästäni oli kiehtovaa, että söin mieluummin tulikuuman grillipihvin käsin, kuin kipitin kolme kerrosta ylös etsimään ruokailuvälineitä ja otin sen riskin, että ruoka jäähtyy, tai sen riskin, että tuuperrun nälkään matkalle, tai sen riskin, että alhaisten verensokerien vuoksi minusta tulee kärttyinen bitch. Toimituksen päätteeksi kaivelin kynsiäni eteläpohjalaisella puukolla ja hyrisin tyytyväisyydestä.
Laihuus ei [täällä on subjekti, nämä ovat vain minun mielipiteitäni] ole kiinnostavaa, koska se on negaatio: kieltäymys jostakin himottavasta. Laihuus on: "Ei kiitos, en tanssi", se on "vain puoli kuppia" ja "onko teillä rasvatonta salaatinkastiketta." Minua kiehtoo katsoa ihmisiä, jotka tekevät asioita ahneesti: - yritän itse elää ahneesti ja asioihin paneutuen - ja laihuus on usein merkki pidättäytymisestä.
Toisaalta asian paradoksaalinen ulottuvuus - mitä tulee sairaudeksi muuttuneesta painonhallinnasta - on aika kiehtova: joukko ihmisiä laihduttaa ahneesti, ahnehtii kieltäymystä, ikään kuin nälkä ahmisi heitä. Onko siinä kyse äärimmäisestä kontrollista, jonka subjekti kohdistaa itseensä, vai äärimmäisestä kontrollin menettämisestä, missä subjekti muuttuu kuluttavan nälän, rappeutumisen, eroosion objektiksi?
Miksi laihuus ei ole kiinnostavaa? Koska laihuus on pelkistymistä, täydellistymistä, ja usein asia on kaunis ja kiinostava, koska siinä on jotain poikkeavaa. Jokin pieni anomalia, joka tekee siitä ainutlaatuisen ja jännittävän. Esimerkiksi "terve ja täydellinen" tulppaani on yksivärinen, mutta persikkakirvan kantama virus aiheuttaa siinä monivärisyyttä ja loisteliaan liekkimäisiä kuvioita. Ihmisessäkään minua ei niinkään kiehdo se, kuinka se täyttää normin ja asettuu muottiinsa, toistaa kaavaa, vaan se, kuinka se ylittää tai alittaa normin ja on yksilö.
4 kommenttia:
ooh. *ja hän taputti pieniä käsiään*
-strangelove-
Mä pelkäsin vähän sun kommenttejasi, koska sä luet mun ja mä sun, joten kiva kuulla pienten kättesi taputusta:)
Itse anoreksiasta ja bulimiasta (tai bulimareksiasta pikemminkin, siis oksensin siitä vähästä minkä söin) kärsineenä voin subjektiivisesti sanoa, että pahimpina aikoina minä ahmin nälkää. Ahmin, koska nälkä edusti täydellistä kontrollia - ja annoin itseni ahmia vain nälkää, en mitään muuta, koska muutoin en olisi ollut kontrollissa.
Kyse oli tavallaan subjektiin kohdistuvasta kontrollista (en syö, olen kontrollissa), mutta pohjimmiltaan koko ympäröivän maailman kontrolloinnista (= maailma ahdistaa ja pelottaa, kontrolloin sitä ainoaa asiaa joka on minun käsissäni eli omaa elämääni ja syömistäni, silloin maailmakin tuntuu olevan vähän paremmin radallaan).
Anorektinen nälkä on aina valinta, olkoon sitten miten tahansa kipeän ja kieroutuneen ajattelun tulosta. Siksi mielestäni anorektinen subjekti ei koskaan ole nälän objekti - nälkä ei valitse minua, minä valitsen nälän.
Onko näin, että anoreksia on todella siihen sairastuneen hallinnassa? Minusta näyttää ainakin loppuvaiheessa päinvasaiselta. Vähän niin kuin alkoholismissa tms. riippuvuudessa: että enää ei voi perääntyä ja päättää, että lopetan juomisen/alan syömään ja lopetan nälkiintymisen. Mutta korostan, että minulla ei ole omakohtaista kokemusta.
Lähetä kommentti