Tavarat ja koti on kääräisty sanomalehteen, pakattu pahvilaatikoon ja purettu Pirkanmaata etelämmässä. Remontoimme kotiamme, ja välillä tuntuu siltä, että remontointia joutuu puolustelemaan ihan samalla tavalla kuin absolutismia tai lapsettomuuttakin. Noita kolmea yhdistänee se, että viralliset selitykset herättävät tivaajissa lähinnä epäuskoista mykkyyttä ja viistoja ilmeitä. Tai sitten näitä: "Ymmärrät sitten, kun [ei ikinä "jos"] sinulla on oma vauva, otahan huikkaa, eläkä pingota, saatana" -kommentteja.
Totuus on se, että mitään järkevää syytä remontoinnin aloittamiselle ei ole. Ihan hyvin me voisimme istua 1928 rakennetussa puutalossamme peukalo suussa ja ynistä ja katsoa telkkarista salattuja elämiä. Toivoa, että paikat kestää seuraavatkin sata vuotta, vaikka 1970-luvulla remontti onkin ehkä turhan tiivis tai vääristä materiaaleista tehty. Voisimme ottaa lainan keltatiilirivitalon päätyhuoneistoa varten ja muuttaa sinne. Minä voisin etsiä jotain muuta, kuin alipalkattua ja aliarvostettua kirjastotyötä ja kerran vuodessa lentäisimme hikisessä lentsikassa Roomaan nauttimaan atmosfääristä.
Jos et tiedä, miltä tuntuu, kun näet ensimmäistä kertaa, kuuden toinen toistaan loisteliaamman paperitapettikerroksen alta puuseinät, koko alkuperäisen muurin tai vuorivillalla peitetyn, kanarianlinnunkeltaiseksi maalatun lautalattian, niin älä edes kysy! Sinulle riittää, että jukkatalo valmistuu aikataulussa ja näyttää Avotakan asuntomessukohteelta, sijaitsee törkeän ylihinnoitellulla 800 neliön tontilla lähiössä ja täyttää Suvun Toiveet.
Minulle se ei missään nimessä riitä. Minun pitää päästä punamullankeittokurssille. Minun pitää ottaa selvää, mistä saa kuivaa kutterinpurua eristeeksi. Minun pitää saada kannustaa miestä ja sorkkarautaa urotöihin ja palkita urotyöt oman pihan nokkoskeitolla. Minun pitää saada vino puoliponttikatto esiin joka huoneessa ja tuhlata omaisuus rossipohjan korjaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti