perjantaina, maaliskuuta 04, 2005

Olipa kerran

Olen lukenut lähiaikoina kaksi vaikuttavaa fiktiivistä elämäkertaa. Ensimmäinen on Margaret Atwoodin teos Nimeltään Grace ja toinen Joyce Carol Oatesin Blondi. Pidän teoksia uskottavina lähteinä siksi, että teosten kerronta on inhimillisen epäjohdonmukaista, arkisen banaalia ja sekavuudessaan haurasta.

Marilynin ja Gracen (katso nyt, puhuttelen heitä etunimeltä kuin tuttavia) epäjohdonmukaisuus, toiminnan tahaton komiikka sekä jokseenkin lapsellinen kauhu kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan, ovat piirteitä, jotka tunnistan aivan kirkkaasti itsessäni.

Intiimit henkilökuvat eivät ole luotettavia siinä mielessä, että ne kertoisivat historiallisesta Marilynistä tai Gracesta. Toisaata ajattelen, että kaikki jo päättyneiden elämien rekonstruktiot ovat saman arvoisia, yhtä luotettavia, eivät kuitenkaan yhtä uskottavia.

Onhan lopultakin niin, että tunnen Grace Marksin aivan yhtä hyvin kuin vaikkapa jonkun julkisuuden henkilön, jota en ole henkilökohtaisesti tavannut. Grace on minulle yhtä fiktiivinen kuin vaikkapa Viivi Avellan.

Ei kommentteja: