Oleilen elämän raja-alueella. Se on paikka, jossa vilkuillaan olan yli menneisyyttä (joka on alkanut näyttää vihreältä kuin aidantakuinen apilikko), heräillään yöllä minä-nainen-subjekti -painajaisiin ja pelätään tulevaisuutta.
Kuka minä olen ja mitä minusta on tullut? Mitä minä haluan ja onko se tämä, mikä minulla jo on? Kuuluuko elämän olla kivaa? Missä menee minun rajani ja kuinka voin ja saan reagoida, kun mitta tulee täyteen?
Opin uusia asioita itsestäni, kun huomaan, että minulla on hirvittäviä väkivaltaisia impulsseja, jotka osaan purkaa vaarattomasti ja huomaamattomasti. Ajattelen, kuika olkavarteni pamahtaa suoraksi nopeasti ja tarkasti kuin kobra ja nyrkkini tekee selvää henkilö X:n nenänvarresta. Tämän kuvajaisen innostamana kävelen pitkän ja energisen sauvalenkin (ei, se ei ole sitä, miltä haluatte sen kuulostavan, te perverssit) ja otan lasillisen. Ajattelen, kuinka muotoilen niin hengästyttävän kirosanoilla välimerkityn solvauksen, että keskustelukumppanin leuka halvaantuu ja hengitys salpautuu. Sen sijaan etenen klassisen väittelytaidon sipsutusaskelilla, lievästi murteellisella kirjakielellä ja kokonaisilla lauseilla.
Uudeksi motokseni tulee, että ihminen ei juurikaan opi asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta sisua ne kasvattavat.
Ja hyvät naiset ja herrat, minä valmistun ja minulla on työ! Nyt voitte vain toivoa, että "minä, minusta, minulle ja minua" -tekstien sijaan nousen ylös kotoisaksi käyneestä navastani ja katselen ympärilleni. Vaikka kirjastojen, kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa.
Love ya all.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti