Hölkkään mummovauhtia vasten tuulta ja vaakasuoraa sadetta. Pinnistelen kuuppa punaisena keksiäkseni, mitä hyvää voi olla siinä, että joulukuussa on lämmintä ja sateista. Kahden kilometrin kohdalla hoksaan, ettei ole liukasta. Väinökoira tekee harhautuskyykyn ja feikkaa sontimista, jotta voisi viivyttää etenemistämme tutustuakseen lähemmin pieneen ja kiharaiseen daamiin, jolla on aniliini takki ja märkä turkki. Ihmeellinen on luonto ja loputon sen kekseliäisyys. Kahden ja puolen kilometrin kohdalla hoksaan, että Väinöä voi pitää irti, koska juuri kukaan muu ei ole tällaisella säällä liikkeellä. On monenlaista hulluutta, mutta kyllä tämä alkaa olla jo vaatia toimenpiteitä.
Väinön ansiosta saamani liikunnan määrä on tuplaantunut. Lisäksi sen seuraamisesta saa loputonta huvia. Äsken se hermostui ja alkoi muristelemaan, kun vaatekaappini ovi reuhotti auki ja oven sisäpuolelle liimattu Elvis-juliste (iso kasvokuva ja raukea mutta ah niin intensiivinen katse) tuijotti Väinöä uhkaavasti. Väinön kakaramaista pilkkimistä voi myös seurata kuin tv-ohjelmaa: se taistelee unta vastaan, nuppi huojuu ja notkahtaa, seuraa jonkinlainen havahtuminen, minkä jälkeen se tuijottaa meitä verestävin silmin ja yrittää näyttää valppaalta. Kunnes alkaa taas silmät lumpsien taas huojua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti