Tämä on elämäni paras marraskuu kaamosinvalidina: olen saanut nukkua niin paljon, kuin on nukuttanut. Ja se on aika paljon. En tiedä miten tulen selviytymään työelämästä talven pilkkopimeinä kuukausina. Ja entäs, jos aivoihini tulee oikosulku ja haluankin synnyttää niitä rasittavia kääpiöitä, mitäs ne nyt ovatkaan, ne kovaääniset, niin: lapsia. Voiko niille sanoa, että leikkikää hiljaa, äiti nukkuu marraskuun alusta tammikuun loppuun?
Katselen keittiön ikkunasta kahta, lihavaa oravaa. Ne ajavat toisiaan takaa puunrunkoa ympäri. Kun Väinö löytää yhden pähkinäkätkön sammalikosta (jonka pitäisi olla meidän nurmikkomme), toinen tulee säksättämään hirveän kiukkuisesti yläpuolella olevalle oksalle. Ne ovat huolettomia, ja kun niitä alkaa ramasemaan, ne kääriytyvät häntäänsä ja nukkuvat.
Hiiteen gradu ja stressi ja syyllisyys siitä, että aamukahdeksan on ihan liian aikaisin. Ennen ihmiset älysivät rauhoittua talven tullen ja keskittyä olennaiseen: hengissä ja lämpimänä pysymiseen. Vedän Väinön kiinni kylkeeni ja kaivan sormet sen lämpimään villaan.
Ja kyllä, olen hirveän hirveän katkera siitä, että Hiski on muuttanut uuteen perheeseen, että me, että Minä en kelvannut. Että se voi hyvin eikä ikävöi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti