tiistaina, elokuuta 25, 2009

Hyvä, hyvempi, hyvis



Yritän taas vähän ryhdistäytyä, kiirehtiä kirjoittamisen viimeisiä opintoja kasaan ja yrittää pyöräyttää ruokaympyrästä taas kasvispuolen heftilleen. Sekä lenkkeillä.

Parhainta on kiritys. Se auttaa melkein kaikkeen, paitsi kirjoittamiseen. Ruokailussa inspiroidun esimerkeistä ja lenkille tarvitaan ehdottomasti kaveri, jolla mielellään on pitemmänpuoleiset sääret ja kova kunto.

Tänään tein muuten ruokaseikkailun Liiterin. Mukaan tarttui ruusukaaleja, aprikooseja, balsamiviinietikkaan säilöttyjä sipuleita ja oliiviöljyyn hukutettuja, grillattuja munakoisolohkoja. Rahkassa ei ollut ollenkaan tuoteselostetta, joten en ostanut. Pitää tietää, mitä suuhun menee!

Kaikki kivat ruokakaupat ovat kävelymatkan päässä (eläköön tiivis kaupunkiasuminen), ja joka kaupassa saa käyttää omia, valoverhokankaisia vihannespusseja. Lisäksi työmatkat kulkevat mukavasti pyörällä -- ainakin siihen saakka, kun tulee suisidaalisen liukasta. Sitten bussi vie kotiovelta perille asti (lippuja ja viirejä, tiivis kaupunkiasuminen).

Saisiko minut ok-talovaltaiseen nukkumalähiöön, joka kuolee viimeistään yhdeksältä, ja josta ei pääse pois ilman kitumaasturia? Ei todellakaan saisi. Räpiskäkelien koittaessa kaupugissa on tekemistä ja kotona öpöttäminen on kotona öpöttämistä myös kaupungissa, vai nauttiiko ne kastelliparatiisin ihmiset 700 neliön "pihastaan" myös silloin, kun sataa ämmiä äkeet selässä?

Tänä vuonna lenkkeilyn lisäksi ohjelmistoon kuuluu pilates ja uutena lajina jooga. Lisäksi aion osallistua kurssille, jossa keskustellaan kevyesti englanniksi ja neulotaan sukka. Molemmat uudet harrastukset järjestetään puolen kilometrin päästä himpestä, Pilatestunnit ovat taasen peräti tuossa kahdensadan metrin päässä (Kaupunni! Kaupunni!).

Ukkonen kiritti minua järven ympäri ja iltapalaksi maistui aprikoosi-omenahillo-rahka-jukurtti intiaanisokerilla. Lääh, elämä on vaihteeksi niin hyvää!

Kuvassa hyvästä elämästä uudessa vivaariossa nauttiva Sarvi-Arvi. Jos joku haluaa oman akaattikotilon, niin voin säästää Arvin jälkeläisiä sikäli kuin se innostuu taas munimaan. Sitovat varaukset spostiin ihmeentuntu ät gmail piste com. Ättä korvapuustina ja piste pisteenä. Arvi ja hänen mahdollinen jälkikasvunsa sijaitsevat siis Hämeenlinnassa. Ja mää kans.

5 kommenttia:

Tillman kirjoitti...

Perheessäni pidettiin kotiloita lemmikkeinä 1990 luvulla, koska sellainen lemmikkienpito katsottiin siihenaikaan lasten kasvatukseen liityvänä arvokkaana työnä. Allergian vuoksi tyytyminen oli koiran asemesta kotiloihin.

Jälkikasvua tuli rutosti. Niiden säädyllinen uudelleen sijoittaminen toi mukanaan paljon puuhaa ja hupia.

Olen autuaasti unohtanut kotiloiden nimet, mutta epäilemättä niillä sellaiset oli olemassa.

Muistaan vain sen, että minä sain olla se joka puhdistaa seinämät kotiloiden kulkujäljistä.

Pienille oli hankala keksiä nimiä ja niiden kuoret olivat niin epäselviä, että humaanit ja yksilölliset piirteet eivät niistä erottuneet.

Isommat tunnistimme kotilon uurteista.

Jenni kirjoitti...

Meillä taas oli pedagoginen akvaario, joka kyllä oli aivan lumoavan kaunis ja viihdyttävä. Muistaakseni puhdistuksen kanssa ei tullut ongelmia, koska läärääminen oli kaikista hauskaa - ja se, kun kalat olivat isossa, lasisessa maljassa.

Valitettavasti kalat saivat säännöllisesti valkopilkkutaudin ja kuolivat. Myöhemmin olen miettinyt, että olikohan meillä liian eksoottisia lajikkeita? Yhdessä vaihessa esim. kaikenlaisia, -värisiä ja -muotoisia kultakaloja: mulkosilmiä, huntupyrstöjä, pipopäitä...

Sitä en muista, annettiinko kaloille nimiä. Luultavasti ainoa nimetty kala oli kiinanmonni. Sitäkään en muista, miksi sitä kutsuttiin. Sana "Lötköpötkö" nousee jostain syystä pinnalle.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Lippalakkien, ruutupaitojen ja Maaseudun Tulevaisuuden käyttäjänä on pakko kommentoida täältä omakotivaltaisesta nukkumalähiöstä, että näitä on sellaisiakin, mistä pääsee töihin ja oikeastaan mihin tahansa kävellen, polkupyörällä, julkisissa kulkuneuvoilla ja ainakin ilman citymaasturia (kitumaasturi-nimen antaisin kokemuksen syvällä rintaäänellä itänaapurimme ylpeydelle Nivalle, joka on mitä puhdasoppisin lajinsa edustaja ilman vähäisintäkään viittausta asfalttiteille, missä köröttely sitten onkin yhtä kitumista). Kastelliparatiiseista en osaa sanoa, mutta jos tonttia on edes vähän enemmän kuin rakennusalaa, kyllä siitä osaa nauttia läpi vuodenkierron. Ei aina aktiivisesti hyödyntäen, mutta silti. Makuasioita toki.

Totta kyllä on, että kaikkialla ei suburbaani – maaseutumaisesta puhumattakaan – asutus nauti yhtä hyvistä logistisista yhteyksistä. Vanhassa vara parempi, koska uudet asuinalueet tehdään usein juuri citymaasturin kantaman päähän. Toisaalta eivät kai kaikki kaupunkialueetkaan keskenään yhtä hyvässä asemassa ole?

Jenni kirjoitti...

Morjens Hyvärinen! Tuo tontinriekale kastellitalon ympärillä -ilmiö taitaakin olla aika uusi. Tiiviissä rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa tai hölmöä, kuten sanoit, on pienestäkin pihasta paljon huvia ympäri vuoden. Mutta se on mielestäni pöliää, että rakennetaan tiiviisti korpeen, kauas palveluista. Vanhat tyyppitalotaajamat pesevät tässä kastelliparatiisit mennen tullen: tontit ovat reiluja ja asuinalueet keskustan tuntumassa. Tällainenhan meidän Viialan tonttikin on: keskellä kaikkea ja sopivan kokoinen.

Selvennetään nyt kaikille, että J.H. asuu Akaassa, siellä, missä puolen tunnin reippaan pyöräilyn jälkeen on naapurikunnassa, lähti mihin suuntaan tahansa:D Onhan siellä kaikki lähellä, kun kunta on niin pieni!

Apropos, niiden kissojen nimeä ei ole vieläkään julkistettu. Tuliko niistä Niva ja Ural?

Hyvärinen J. kirjoitti...

Julkistettakoon täten siis kissaystävien nimet: harmaasävyinen isoveli on Vihtori ja keltasävyinen pikkuveli Viljami. Nimeämiskonventiossa eli kissanristiäisissä haluttiin huomioida poikain taannoin edesmennyt "täti" Vilma.