Lea ja Eerik

Kirjoitin joskus tällaisen jutun. Aihe tuli mieleeni, kun katselin keski-ikäistä pyöräilevää pariskuntaa.

Tässä kuvassa on Lea ja Eerik. He ovat olleet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Eerik sanoo Leaa paremmaksi puolikkaakseen. Lea ei kutsu Eerikkiä koskaan ”isäksi” edes lastensa kuullen: se on periaatepäätös. Lea on ollut kaksi vuotta sairaseläkkeellä selkänsä takia. Eerik jää eläkkeelle vuoden päästä.

Lea ja Eerik pitävät huolta kunnostaan. Kesällä he pyöräilevät. Eerik ajaa edellä. Hän polkee ylämäen seisaallaan, koska ei halua vaihtaa pienempää vaihdetta. Lea vaihtaa pienemmän vaihteen ja polkee istualtaan. Lea sai polkupyörän 65-vuotislahjaksi entisiltä työkavereiltaan. Siinä on seitsemän vaihdetta ja Lea osaa käyttää niitä kaikkia. Hän olisi tyytynyt kolmivaihteiseenkin polkupyörään, mutta nyt kun hänellä on parempi pyörä, hän yrittää hyödyntää sen kaikkia ominaisuuksia.

Mäen päällä molemmat ovat vähän hengästyneitä, mutta pystyvät hengittämään nenän kautta. Eerikin posket ovat punehtuneet, hän ottaa mielellään lenkin aluksi pienen pintahien ja jatkaa sitten rauhallisempaan tahtiin.

Perillä kotona Eerik huolehtii pyörät vajaan ja Lea menee avaamaan jatkuvalämmitteisen kiukaan kannen ja sekoittaa kahteen, korkeaan lasiin kivennäisvettä ja omenamehua. Eerik juttelee jotakin naapurin kanssa pensasaidan yli. Se harmittaa vähän Leaa: naapuri on hieman sellainen hälläväliä –tyyppi, joka puhuu huolimattomasti ja kiroileekin, vaikka on akateemisesti koulutettu. Naapuri ei hoida pientareitaan ja se on ärsyttävää, koska kaikkien muiden pientareet ja pensasaidat ovat huolitellut. Lea toivoo, että Eerik sanoisi siitä jotakin naapurille, mutta Eerik ei suostu. Erikin mielestä se on pikku juttu. Kerran Eerik ja naapuri istuivat naapurin pihakeinussa ja joivat olutta. Kun Eerik tuli kotiin, hän oli hieman päihtynyt. Leaa pelotti, että he joutuvat nyt olemaan naapurin kanssa enemmän tekemisissä, mutta onneksi naapuri ei alkanut tuputtaa seuraansa.

Lea tekee parhaan ystävänsä kanssa parin vuoden välein matkan. He ovat käyneet Riikassa, Gotlannissa ja puutarha-matkalla Englannissa. Eerik kutsuu Leaa ja Pipaa eli Pirkkoa ”likoiksi”. Pipa oli naimisissa itseään paljon vanhemman miehen, Olavin kanssa. Olavi kutsui Pipaa aina ”omaksi tytökseen”. Olavi kuoli viisi vuotta sitten ja nyt Pipa on menevä leski. Joskus Leaa vähän hirvittää Pipan käytös, joka on Lean mielestä liian vapaata. Vuoden päästä Lea täyttää 70. Silloin ”likat” tekevät reissun Reykjavikiin.

Lea pitää itseään etuoikeutettuna: hän uskaltaa myöntää olevansa onnellinen. Lealla on vain yksi murhe: hänen tyttärensä Anette. Anette asuu Rovaniemellä, eikä suostu muuttamaan lähemmäksi Leaa ja Eerikkiä, omia vanhempiaan, vaikka Hämeenlinna-Tampere -akselilla olisi koko ajan oikein hyviä opettajan paikkoja avoinna. Lea soittaa aina Anetelle, kun huomaa hyvän avoinna olevan toimen mutta Anette sanoo aina että hänellä on jo työpaikka. Anette puhuu aina rauhallisesti, mutta hänen puheessaan on ilkeä särmä. Hän puhuu liian rauhallisesti ja selvästi – eihän Lea ole toki yksinkertainen. Kun Lea ja Eerik viettivät helmihäitään, he pyysivät Anettea kirjoittamaan kertomuksen heidän yhteisestä taipaleestaan. Se painettiin vihkoseksi, kuvitettiin perhealbumin kuvilla ja jaettiin juhlavieraille. Silloinkin Anette oli oudon vastentahtoinen. Kertomus valmistui viime hetkellä, vaikka Lea oli koonnut heidän elämänsä merkkipaalut ja päivämäärät jo puoli vuotta aikaisemmin kokoon ja lähettänyt sähköpostilla Anetelle.

Kertomuksessa oli jotain vikaa, jota Lea ei pystynyt oikein keksimään, vaikka hän luki tekstin kuinka monta kertaa alusta loppuun. Eerikistä se oli ihan hyvä, mutta Leaa se vaivasi. Hän löysi vain yhden kohdan, jonka hän pyysi Anettea muuttamaan. Yhdessä lauseessa Lea sanoo Eerikkiä ”isukiksi”, vaikka Anette hyvin tietää, ettei Lea tee koskaan niin. Ei koskaan.