Elvis, Jeesus ja Coca-cola

Muistelin taas lapsuuden helluntaiseurakunnan kesäleirejä ja joku ajatus kiteytyi päässä sellaiseen koekäyttöön kelpaavaan muotoon. Olin lapsena siis ehkä kolmella helluntaiseurakunnan lastenleirillä Pohjois-Suomessa ja niitä ajatellessa saan yhä sähköshokkimaisia fläsäreitä.

Olin uskonnollinen, tunnollinen lapsi. Pakkasin leireille viikkoa aikaisemmin ja käytin 20-minuuttia Partasen T-kaupassa valitakseni juuri oikeanvärisen hammasharja- ja saippuakotelon ja tukkapompulat, joiden kuminauhassa oli kiiltävää lankaa.

Tein leireillä kuvitettuja, värikkäitä muistiinpanoja tusseilla ruutuvihkoon ja osallistuin kaikkeen ohjelmaan innokkasti. Rakastin iltanuotioita ja loputonta uimista sekä luonnossa olemista. Löysin aarteenetsinnässä jättikiiltokuvan, joka esitti mäyrää (??) ja panin sen kotona riffikehyksiin seinälle. Sisustin telttaa kiihkeästi - kaiken piti olla siistiä. Olin ihan lemmessä isän vanhaan, vihreään makuupussin ja silloin, kun nukuimme sisällä - vanhan koulun isoihin nukkumasaleihin.

Näiden, valoisien muistojen lisäksi leireihin liittyy monta ahdistavaa asiaa. Olin epävarma siitä, pitääkö minun todistaa uskostani. Ohjaajat neuvoivat tulemaan juttelemaan sitten, kun tuntee, että on tullut uskoon. En ole kokenut kääntymystä: en tiennyt, milloin olen ottanut "Jeesuksen elämääni". Lisäksi ujostelin ohjaajia, joista yhden kanssa mummulla oli ollut muheva riita heti ensimmäisenä iltana, kun jäin esittelykierroksella vahingossa väliin. (mummoni ja ukkini olivat noilla leireillä talkoolaisina).

Osallistuin vapaaehtoisiin rukoushetkiin, joissa lapset siis rukoilivat vapaasti ohjaajien seurassa. Monet itkivätkin ja tunnelma oli hirveän intensiivinen. Puoliääneen mutistujen rukousten lomassa kuikuilin erästä tyttöä, joka puhui sisarineen kielillä. Olisin halunnut myös näyttävän armolahjan. Sain sen käsityksen, että uskovaiset puhuvat kielillä ja tein tietysti pitkälle vietyjä päätelmiä oman uskoni tilasta. Ainakin kerran sopertelin ryhmän paineessa jotakin epämääräistä. Se oli niin helppoa, että uskoin itsekin puhuneeni kielillä. Myöhemmin tajusin, että se oli puhdasta teeskentelyä. En ole vieläkään kertonut sitä kenellekään.

Jokaisella ryhmällä tai telttakunnalla oli jokin nimi ja ne kilpailivat siisteydestä. Me olimme yhtenä vuonna "Konnat" ja toisena muistaakseni "Jeesuksen karitsat". Jälkimmäistä nimeä ehdotti joku ohjaaja ja miellyttämishalusina otimme tietenkin jumalisemman nimen. Ohjaajat eivät tajunneet, mikä valta heillä ryhmän paineella oli lapsiin. Yksikin tyttö tuli leirille joka kesä, ja otti joka kesä Jeesuksen sydämeensä yhtä vuolaasti kyynelehtien ja onnea hehkuen.

En harjoittanut vuosiin uskontoa millään tavalla. En lue uskonnollisia julkaisuja ja perusluterilainen Jumalanpalveluskin on hetkittäin liikaa. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsia ei tarvitsisi ohjata itsenäiseen uskonnonharjoittamiseen, rukouselämään ja kilvoitteluun. Jumalasuhde ja uskonto ovat herkkiä asioita, joihin pitäisi saada kasvaa omaan tahtiin. Uskovaisetkin voisivat pikkuisen luottaa kaikkivoipaan Jumalaansa ja olla sorkkimatta kasvuikäisiä lapsia. En tiedä tuleeko oma suhteeni uskontoon ikinä normaaliksi, niin että voisin uskoskella ilman suorituspakkoa, helvetinpelkoa ja hirveää ahdistusta siitä, että olen epäonnistunut tässäkin asiassa.