Teemme kävelylenkin tulevan kodin ympäeristöön: käy ilmi, että asumme koirankusettajien paratiisissa. Nurkalta alkaa kilometrejä jatkuva valaistu ja hoidettu polkuverkosto idyllisessä puistomaisemassa. Polku seuraa rantoja, puut kaartuvat pienempien polkujen päälle holveiksi ja kaikkialla linnut laulavat kuin psykoosissa. Polkupyörien kunnostamisen jälkeen eväsretkien ulottuvuudet laajenevat eksponentiaalisesti. Ja soutuveneen kanssa...
Luen Höegin Hiljaista tyttöä ja urakka on kohta suoritettu. Tällä kertaa lukemisesta on puuttunut nälkä, vaikka päähenkilö, klovni Kasper Krone on Höegimäinen yli-ihminen: sanavalmis, älykäs, pelkäämätön ja hurmaava. Naisessa ja apinassa Höegiläinen yli-ihminen jopa astuu evoluution seuraavalle tikapuulle. Iso apina on ihmisen seuraava kehitysaste, ei löytymättä jäänyt ihmisen esi-isä.
Tästä huolimatta Hiljainen tyttö mättää. Romaanin rakenne on yksinkertaisesti liian arkkitehtoninen, yksityiskohtia liikaa. Lukijaan luotetaan, mutta minä koen itseni yksinkertaiseksi selatessani kirjaa edes takaisin, tarkistellessani tapahtumakulkuja ja henkilöitä. Nerokkuus on kapea alue, sen toisella puolella on sietämätöntä. Hiljainen tyttö on ollut monelle tutullekin kovan luokan kaunokirjallisuuden kuluttajallekin hieman liikaa. Lukija pitää vangita, mutta lukijaa ei pidä sen jälkeen sulkea pieneen akryyliterrarioon ja pakottaa juoksupyörään: ei ainakaan ilman kunnollista palkintoa. Nokkela sanailu ei ihan riitä minulle, eikä suorastaan uskonnollinen erotiikkakaan. Päästäkseni kiinni herkkuihin minun pitää hallita liikaa akustiikkaa ja aluesuunnittelua ja olen jo ajat sitten hukannut eri tahojen motiivit ja tavoitteet.
Ei ole nerokasta ilmaista itseään vaikeasti. Monet ovat huomattavasti älykkäämpiä, kuin useimmat, mutta älykkään kirjailijan pitäisi osata flirttaila lukijoidensa kanssa. Jännite syntyy kahden yhtä vahvan navan välille. Höegistä on tulossa toiseksi paras: hän vaatii rakkautta ja kunnioitusta, mutta ei ota lukijaa riittävästi huomioon ansaitakseen ne.
Kutsukaa sitten vaikka tyhmäksi.
3 kommenttia:
En ole lukenut tuota uutta, mutta olin jo Lumen tajusta tuota mieltä; liikaa taitavaa kikkailua ja sanaseppoilua, että ihmisille (kirjan hahmoille siis) jäisi uskottava sielu johon samaistua! Rajatapauksista pidin paljon enemmän.
Olet oikeassa. Kirjallisuudessa älyn ylikorostus jättää mielen nälkäiseksi - jopa kiukkuiseksi. Ihminen haluaa samaistua lukemaansa edes jollain tasolla, löytää itsensä ja omat tuntemuksensa kirjan parissa tulevista ahaa-elämyksistä.
Kikkailu on usein pahasta; voi sattua leukaan.
Voi kun tuli Hämeenlinnakuume! En ole käynyt siellä ainakaan kymmeneen vuoteen.
Lapsena mentiin usein vesibussilla Lempäälästä Aulangolle. Viime kesänä Bobin kanssa sitä mietittiin, kun siis just oltiin Lempäälässä, mutta ne hinnat oli kauhean korkeat ruokineen ja kaikkineen. Päätin sitten näyttää hänelle Tampereen ja tuhlasimme siellä ne kaikki "säästetyt" rahat ravintoloissa ja museoissa.
Lähetä kommentti