Paperihääpäivästä tuli sitten monella tapaa ikimuistoinen. Ajelimme kaikessa rauhassa vanhaa tietä kaupunkia kohti. Ostoskeskusten valot näkyivät jo ja risteys oli edessä vajaan kilometrin päässä, kun auton eteen juoksi valkohäntäpeura. Ensimmäinen peura selvisi, Ukkonen jarrutti hallitusti ja ehdin vain sanoa aivan rauhallisesti, että jarruta lisää, sieltä tulee toinen, kun tömähti. Osuimme hiljaisella, ehkä 10-20 kilometrin tuntivauhdilla peuraa takalistoon ja pysäytimme auton siihen. Peura jatkoi matkaa kumppaninsa perään, se ei edes kaatunut. Minä soitin hätänumeroon ja juoksimme tien vartta paikkaan, jossa tömähti nähdäksemme, jäikö tielle verta, ja josko vielä näkisimme myös peurat. Siellä ne olivat metsikössä ja näyttivät luultavasti keskisorkkaa ja takapuolta, ressukat.
Osasin kertoa sijaintimme tarkasti, hätänumerosta luvattiin lähettää paikalle poliisi, joka sitten tarvittaessa soittaa riistanhoitoyhdistykselle. Tajusin mennä katsomaan auton keulaa vasta sitten, kun virkailija kysyi, onko meillä vaatimuksia. Autoon ei tullut jälkeäkään, ja minusta tuntui joka tapauksessa kurjalta ensisijaisesti peuran vuoksi. Mitä sillä pellillä on väliä.
Kyllä minä tiesin, että peurakanta on kasvanut hyvin suureksi, mutta että ne vökälehtävät ostoskeskuksen ympäristössä... Joka tapauksessa olisi varmaankin peurojen kannalta mukavampaa kuolla kiväärinluotiin kuin ruhjoutua auton alle. Vaihtoehtoisesti voisimme tilata pienet susien siirtoistutukset Kanta-Hämeeseen (kuulenko äänekkäitä jee-huutoja?).
Ja hei, sinä vastaantullut autoilija, joka varsin hyvin näit päivänvalossa koko episodin. Toivottavasti olet hiton ylpeä siitä, että painoit kaasua ja jatkoit matkaa. Minä olisin kyllä pysähtynyt tarjoamaan apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti